Voihan vittu! Siinä ensimmäinen reaktioni Juha Seppälän uusimman romaanin Finlandia-ehdokkuuteen.

Ai nyt sitten kelpaa kapitalismikritiikki myös tämän maan kulttuuripiireille, ajattelin. Finanssikriisin ja koulusurmien keskellä kiinnostaa yllättäen aikalaisanalyysi päähän potkittujen yhteiskunnasta.

Seppälän uusin romaani Paholaisen haarukka miellytti paitsi Finlandia-palkintolautakuntaa myös kriitikoita. Romaanissa kuvataan yllättävää väkivaltaa, varallisuudenhoitajan maailmankuvaa ja talouden romahtelevia illuusioita. 

Aihepiiriltään se on Seppälää itseään. Tällaisesta hän on kirjoittanut aina. Karusta yhteiskunnasta, jota markkinat määräävät ja jossa ihmiset kärsivät tai ovat vailla ominaisuuksia. ”Nyt olin olemassa toimiakseni keskisuuren pankin palveluksessa varallisuudenhoitajana.”

Siinä yhteiskunnassa kapitalismi ei ole kivaa. 

Aivan yllätyksenä ehdokkuus ei tietenkään tullut. Seppälää on arvostettu hieman pelonsekaisesti aina, ja hän on ollut aiemminkin Finlandia-ehdokkaana. Tutkijat ja kriitikot ovat arvostaneet Seppälää erityisesti muodon haltijana ja modernismin perillisenä. Irvokasta kyllä, häntä on kutsuttu usein myös taloudelliseksi kielenkäyttäjäksi.

Tällä kertaa kriitikoita kiinnosti kuitenkin myös sanoma. Ollaan oltu yksimielisiä Seppälän romaanin merkittävyydestä. On puhuttu vuoden tärkeimmästä ja aikamme arvoisesta kirjasta. 

Yksimielisyys on ollut niin liikuttavaa, etteivät kriitikot ole keksineet montaakaan sanaa, joilla kirjaa kuvata. Tyly, sanoi Finlandia-lautakunta, ja sen mukana saman sanoivat ainakin Uusi Suomi, Ilkka, Demari, Turun Sanomat ja Parnasso. Myös ”armoton” se oli monelle. ”Hyytävän” ja ”ennennäkemättömän” ajankohtainen, sanoi Helsingin Sanomat. ”Yllättävänkin” ajankohtainen, tiesi Ilkka. 

Jos kriitikot olisivat viime vuosikymmenten aikana sattuneet katsomaan ikkunoistaan ulos, he olisivat ehkä huomanneet, että maailma on usein tyly ja yllättävänkin ajankohtainen. 

Mutta ei vaadita kauhalla, jos on lusikalla annettu. Kirjallisuuskriitikoiden ammattitaitoonhan ei varsinaisesti kuulu kertoa, mitä maailmassa tapahtuu. Sen sijaan heidän kuuluu haistaa, milloin kirjailija tietää, ennustaa tai aavistaa. Nyt käytettiin tätä vainua.

Suomen Kuvalehden haastattelija halusi leikkiä profetian ajatuksella. Hänellä oli kiusaus lukea myös Seppälän neljän vuoden takaista kirjaa toteen käyneenä ennustuksena. Myös Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa kirjoitettiin ennustuksesta. Ylen toimittajat kirjoittivat kirjailijan herkästä aavistuksesta. 

Jäljittelikö elämä siis taidetta? Oliko Ilkan toimittaja oikeassa muistellessaan, ettei mikään ole niin todellista kuin hyvä fiktio. 

Kunpa jäljittelisikin.Paholaisen haarukassa on nimittäin hyvin vähän mitään profetiaalista. Itse asiassa se ei sano paljoakaan uutta. Se ei ennustanut mitään, mitä jokainen ei olisi voinut tietää.

Uusliberalismin kriitikot ovat jo vuosia sanoneet finanssimaailman olleen illuusiota. Talouden romahtamista on odoteltu vähintään vuoden 2007 kesästä. Ja mikä tärkeintä: Seppälä itse oli esittänyt samat oivallukset jo aiemmissa romaaneissaan ja novelleissaan – useimmissa niistä uusinta romaania kirkkaammin, satuttavammin ja provosoivammin. 

Samoin on väkivallan kanssa. Se, että Seppälän romaanissa mies päätyy väkivallantekoon samana syksynä, jona Kauhajoella ammutaan koulussa, kertoo enemmän suomalaisesta yhteiskunnasta kuin Seppälän kristallipallosta. Suomessa on tapahtunut yllättäviä väkivallantekoja aika usein – ja Seppälä on kirjoittanut niistä aika usein. 

Ikävä kyllä romaanin kompositiokaan ei ole herkintä Seppälää. Maailmankuvien erilaisuutta alleviivataan jotenkin turhan tuttuun tapaan. Sisko lukee Voimaa, ja salkunhoitajaveli taikoo rahaa.

Muistan lukeneeni saman edellisenkin vuoden Finlandia-ehdokkaasta. Pankkiiriveli ja hippisisko löytyivät myös Juha Itkosen romaanista Kohti. (Ei niin, että Itkosta kannattaisi verrata Seppälään: siinä missä Itkonen on kirjoittanut kuin sattumalta kulloinkin hyvin myyvistä aiheista, Seppälä on ollut johdonmukaisesti nykymaailman kriitikko.)

Seppälä ei tietenkään voittanut Finlandiaa, mutta yhtä lailla hän olisi voittaessaankin hävinnyt. Ainakin siltä minusta tuntuu. Seppälä itse on sanonut, että älymystöstä on tullut vaaratonta. Samaa sanoo Paholaisen haarukassa varallisuudenhoitaja: ”Älymystöstä ei ollut pelkoa.”

Juuri niin käy Seppälälle itselleen: kapitalismikritiikki ihastuttaa kriitikoita vasta, kun se on tarpeeksi vaaratonta, vasta kun sitä esittävät kapitalistit itse, kapitalistien omissa lehdissä. Ja vasta kun wsoy tienaa sillä hieman enemmän. 

Ja kyllähän Seppälä tämän tietää: ”Ihmiset ostavat palkinnon, eivät kirjaa. Kuori on sisältöä tärkeämpi. Kun paketti on avattu, se on tyhjennetty.” 

Kriisin aikana maailma kaipaa myös moralisteja. He saavat sanoa mitä vain. Hieman niin kuin pelletkin. Tämän tiesi ranskalaiskirjailija Louise-Ferdinand Céline: ”Mikä vain käy, voit tehdä mitä haluat niin kauan kuin sinua pidetään täytenä pellenä.”

Seppälän kirjan suurimmat voittajat ovatkin kirjallisuuskriitikot. He pääsevät jälleen kerran todistamaan, että kirjallisuudella on oma paikkansa yhteiskunnassa, että kirjallisuus pystyy tarkkanäköisesti käsittelemään aikamme ilmiöitä. Tämä oli arvostelujen pääviesti. Kriitikot voivat nostaa palkkaansa, sillä Seppälä on saanut meidät muistamaan, että taiteilijoita tarvitaan. Jäljelle jää enää kysymys: mihin? 

Kenties paikkaamaan sitä reikää yhteiskunnan moraalissa ja omassatunnossa, jonka poliitikot ovat repineet auki? Muistuttamaan siitä, että ihmisiäkin on olemassa? 

Hyvä näin, niin pitääkin olla, mutta kuten teatteriohjaaja Kristian Smeds hiljattain totesi: ”Taiteentekijöidenkö tässä pitäisi korjata maailma ja Suomi oikealle kurssille? Se on paljon pyydetty.” Se on paljon pyydetty etenkin aikana, jolloin Paholaisen haarukan sanoin: ”Kirjailijat pelkäsivät kirjoittaa pillistä jonka tahtiin he tanssivat, rahasta, ja kriitikot olisivat pelänneet sellaista lukea, koska he kaikki olivat tietämättömiä, liian laiskoja ja mukavuudenhaluisia.”

Jotain vikaa on maailmassa, jossa taloustieteilijät ajavat yhteiskuntia vararikkoon, poliitikot päivittelevät mielenterveysongelmia, ja jälkien korjaaminen sekä omatunto jäävät taiteilijoille. Paljon on pielessä, kun Seppälän veroinen kirjailija häviää ja kriitikot voittavat.

Mihin sitten meitä kriitikoita ja Finlandia-palkintoja tarvitaan? Ehkä samaan kuin salkunhoitajia Paholaisen haarukassa: ”Apinakin on taitavampi sijoittaja kuin ahne salkunhoitaja tai sijoitusneuvoja. Miksi ihmiset sitten toivat rahansa meille? Ehkä apina ei ymmärtänyt uuden sijoituspalveludirektiivin sisältöä?”

Juha Seppälä: Paholaisen haarukka. WSOY 2008. 267 s.

Hanna Kuusela