Nöyristelemätön journalismi on mahdollista, Glenn Greenwald väittää.
Vuonna 2006 asianajaja ja bloggari Glenn Greenwald syytti kirjassaan How Would a Patriot Act? presidentti Bushia siitä, että hänen hallintonsa oli antanut Yhdysvaltain kansalliselle turvallisuusvirastolle NSA:lle käskyn seurata luvatta amerikkalaisten sähköistä viestintää.
Juuri tämä Greenwaldin kirja teki hänestä uskottavan yhteistyökumppanin Edward Snowdenille, Greenwald kertoo kirjassaan Ei pakopaikkaa.
”Haluan synnyttää maailmanlaajuisen keskustelun yksityisyydestä, vapaudesta internetissä ja valtiollisen valvonnan vaaroista”, Snowden oli selittänyt motiivejaan Greenwaldille.
Snowden oli oppinut tietokonepeleistä, että pienikin ihminen voi nousta vastustamaan suurta epäoikeudenmukaisuutta.
Kirjansa perusteella Greenwald on perinteinen valtamediakriitikko, jonka mielestä Washington Postin pääkirjoitussivu on ”yksi amerikkalaisen militarismin, salavihkaisuuden ja valvonnan innokkaimmista äänenkannattajista”.
Greenwald uskoo aktivistitoimittajiin. Hänen mukaansa tärkeitä juttuja kannattaisi antaa uusille ja pienille medioille, ”jolloin niiden ääni voimistuu, niiden merkitys kasvaa ja niiden teho on mahdollisimman suuri”.
Pelkokeskeinen ja nöyristelevä journalismi johti siihen, että yhdysvaltalaiset laatulehdetkin jättivät käyttämättä sanaa ”kidutus”, kun ne käsittelivät Bushin hallinnon harjoittamia kuulustelumenetelmiä, Greenwald perustelee.
Greenwald haluaa uskoa vanhanaikaiseen journalismiin, vaikka juuri journalisteilta hän ole ei mielestään saanut tukea.
Greeenwaldia on haukuttu bloggariksi ja aktivistiksi. Häntä pidetään epäilyttävänä, koska hän ei ole työskennellyt päätoimittajan alaisuudessa.
Mutta onko sillä väliä, kutsutaanko Greewaldia aktivistiksi vai toimittajaksi?
On. Yhdysvalloissa toimittajat saavat nauttia sekä muodollisesta että kirjoittamattomasta suojasta eri tavalla kuin kukaan muu.
”Toimittaja saa ammattinsa vuoksi julkaista hallituksen salaisuuksia”, Greenwald muistuttaa.
Jos aktivisti tai bloggari julkaisee valtiosalaisuuksia, se voidaan tuomita rikoksena.
Esimerkiksi New York Times vihjasi, että Snowden oli antanut Kiinan tiedustelupalvelulle kaikki hänen tietokoneellaan olleet tiedot.
Lehdellä ei ollut asiasta todisteita, minkä takia New York Timesin oma lukijoiden etua puolustava ”lukija-asiamies” tuomitsi jutun.
”Kun luen Timesia, olen kiinnostunut vain totuudesta. Spekulointia voi lukea muualta”, lukija-asiamies perusteli.
Vuotamisen ja toimittaja-aktivismin taustalla häilyy ikuinen kysymys journalismin objektiivisuudesta ja subjektiivisuudesta.
”Ihmisten havainnot ja lausunnot ovat väistämättä subjektiivisia. Jokainen uutisartikkeli on seurausta erittäin subjektiivisista kulttuurisista, kansallisista ja poliittisista olettamuksista. Kaikki journalismi palvelee jonkun etua”, Greenwald perustelee.
Objektiivisuus tarkoittaa Greenwaldille tapaa edistää hallitsevan luokan ja Washingtonin etuja. Hän nostalgisoi entisaikojen toimittajia, jotka olivat ”aina ulkopuolisia”:
”Monet ammattiin ryhtyvät halusivat pikemminkin vastustaa kuin palvella valtaa, eikä kysymyksessä ollut pelkkä ideologia- vaan myös henkilö- ja luonnekysymys. Journalistiksi ryhtyminen melkeinpä takasi ulkopuolisen aseman: toimittajat eivät suuremmin tienanneet, he eivät nauttineet arvostusta ja olivat usein varsin tuntemattomia.”
Vaikka Greenwald on kuuluisa, hän on pitänyt linjansa. Hän lopetti viime vuonna yhteistyönsä The Guardianin kanssa.
EBay-miljonääri Pierre Omidyar antoi hänelle 250 miljoonaa dollaria uuden aktivistimedian perustamiseen.
Greenwaldin luotsaama The Intercept on toiminut nyt puoli vuotta. Hänen journalisminsa ytimessä on edelleen valvonta ja NSA.
Glenn Greenwald: Ei pakotietä. Suom. Tero Valkonen. Gummerus 2014. 240 s.
Kimmo Jylhämö