Sosiaalityöntekijän arjen avulla on helppo todistaa hyvinvointiyhteiskunnan romuttamista.
ALOIN LUKEA HANNU PIIROISEN väitöskirjaa Epävarmuus, muutos ja ammatilliset jännitteet suurella mielenkiinnolla: on aina hauskaa saada itsestä ulkopuolisen arvioita. Väitöskirjassa kuvataan sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä työstään 1990-luvulla, kun Suomi oli laman kourissa. Olen tehnyt sossun hommia lähes kymmenen vuotta, joten tutkimus käsittelee minunkin työympäristöäni.
Kirjaa lukiessa tulee monia ahaa-elämyksiä, Piiroinen on löytänyt olennaisia asioita. Alamme yleinen käsitys on, että ulkopuolisilla – varsinkaan eduskunnan päättäjillä tai sosiaalilautakuntien jäsenillä – ei ole juuri minkäänlaista käsitystä siitä, mitä sosiaalitoimistoissa tapahtuu. Piiroinen kuvaa sosiaalitoimistoja osuvalla määritelmällä: ne ovat mahdottomien tehtävien tyyssijoja.
MUTTA HERRA PIIROINEN, tervetuloa joskus töihin fattaan, niin turha idealismi karisee! Kirjan alussa arvioit ylevästi, että sosiaalityö on aina poliittista toimintaa. Ehkä teorian tasolla, mutta kuka tällaista ehtii miettiä käytännössä, kun yrittää suostutella psykososiaalisin menetelmin hoitoon nuoria, jotka piikittävät itseään Subutexilla, toimii terapeuttina suicidaalisille asiakkaille, jotka eivät pääse hoitoon, ja yrittää muutenkin ylipäänsä tehdä kaiken sen, mitä muut viranomaiset eivät tee.
Piiroisen mielestä sosiaalityöhön liittyvät ristiriidat tekevät siitä poliittisen kiistakysymyksen ja taisteluareenan. Hm, mielenkiintoinen näkökulma hommiini. Kauaskantoiseen poliittiseen vaikuttamiseen ei oikein riitä voimia. Piiroisen mukaan ”on merkille pantavaa todeta, että asiakastyötä tekevät sosiaalityöntekijät eivät ole tottuneet käyttämään postmodernin tapaisia käsitteitä”. Tämä tieteellinen havainto pitää varmasti paikkansa.
Sen sijaan fattojen kahvihuoneissa kiroillaan varmaan enemmän kuin yliopistolla ja puhutaan muutenkin asioista suoraan. Kun päivät kuluvat hektisessä työssä osin luku- ja kirjoitustaidottomien asiakkaiden kanssa, jos ei huomioida lottokupongin täyttämistä, roolista toiseen hyppääminen ei kahvitauolla onnistu.
PIIROINEN USKOO sosiaalityöntekijöiden toimivan vaikuttajina, kun he kirjoittavat työstään ammattilehtiin. Mutta kuka näitä lehtiä oikein lukee? Työpaikkojen kahvihuoneissa niitä ei ainakaan lueta, siellä selaillaan naistenlehtiä ja postimyyntiluetteloita.
Suomessa on parhaillaan menossa hyvinvointivaltion alasajo. Päättäjät eivät tunnu tietävän, mitä se tarkoittaa käytännössä. Sossut istuvat katsomon eturivissä seuraamassa tätä tapahtumasarjaa. Meillä on tietoa siitä, mitä maassamme tapahtuu, joten tervetuloa, tutkijat, dokumentoimaan sitä!
Piiroinen on saanut hämmästyttävän paljon irti pelkästään kahta ammattilehteä analysoimalla. Jos joku uskaltaa tulla ihan paikan päälle tekemään väitöskirjaansa, mitä kaikkea hän mahtaakaan löytää? Vinkki antropologeille: tosi eksoottista etnografista kenttätyötä tehdäkseen ei tarvitse matkustaa valtamerten taakse. Sopiva kohde löytyy joka kunnasta.
Hannu Piiroinen: Epävarmuus, muutos ja ammatilliset jännitteet. Suomalainen sosiaalityö 1990-luvulla sosiaalityöntekijöiden tulkinnoissa. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research. 264 s. Jyväskylä 2005.
Kristiina Koivunen
