Gary Snydein Loputtomissa vuorissa ja joissa lukijaa ei vie uudisraivaaja tai mantereen päällä leijuva patrioottinen henki, vaan maaperä kaikkineen.
Amerikkalaisen maiseman 4 000 poikittaista kilometriä ovat tarjonneet lukuisille kirjoittajille monumentaalisen maaston sanoilla syleiltäväksi. Gary Snyderin (s. 1930) Loputtomat vuoret ja joet kuuluu tähän perinteeseen.
Walt Whitman kuvasi nukkuvaa kansaa kuin yläilmoista käsin, useat beat-polven runot (Allen Ginsberg) tai romaanit (Jack Kerouac) taas kurvasivat maanteillä. Kuten rautatie tai lennätinlinja, amerikkalainen runoperinne kesyttää halkomalla maiseman toistuvasti idästä länteen. Tutkiva ja lempeä asenne tekee Snyderin kirjasta lähestyttävän ja hurmaavan.
Loputtomissa vuorissa ja joissa lukijaa ei vie uudisraivaaja tai mantereen päällä leijuva patrioottinen henki, vaan maaperä kaikkineen. Peittää maata -runossa Snyder kuvaa Kalifornian hedelmällistä maaperää, ?joenuomaa, jonka päällä on betonirumpuja.
Niitä peittävät: ”siirrettävät kodit / pikkuruiset liikuteltavat talot, pikakäymälät / betoniset moottoritiet, ylikulkusillat, alikulkutunnelit, / kukkamaiset ulosmenoliittymät (…) / sinnikästä takkuista ruohoa ja ohdaketta, rojahtanut lato”.
Ihmisen infrastruktuuri tulee osaksi luontoa, ja amerikkalaisen maankäytön prosessi näyttäytyy. Steinbeckin Vihan hedelmät kuljetti Tom Joadin 1930-luvulla perheineen toivon maahan, Kalifornian keskuslaaksoon, jonka tilanteen Snyder näyttää rakentamisen ja hyödyntämisen jälkeen. Näkymä on hedelmätön.
Loputtomat vuoret ja joet asettaa kiinalaisfilosofi Dogenin (1200–1253) tekstin motokseen: ”jos sanot että maalaus ei ole todellinen, niin silloin / materiaalinen ilmentyvä maailma ei ole todellinen”.
Snyder hakee tätä todellisuutta omiin runoihinsa, ja niiden maailma on kouriintuntuva. Hän on eräässä haastattelussa sanonut tutkivansa yhteiskunnan, ekologian ja kielen rajapintoja, ja hän nimittää runoelmaansa naispuolisen buddhan, Taran, sutraksi.
Maan ihmeellisyys saa nimenomaan naisvartalon hahmon, ja näkemys, runo ja kieli, tuntuu kumpuavan vastaavasti maskuliinisesta asemasta.
Eräs kirjan keskeisimpiä runoja on ”Uhraus Taralle”, eikä maisema tällä kertaa ole Yhdysvaltojen, vaan Kiinan. Snyderin poetiikassa itämainen aines hahmottaa erilaisia tapoja sekä katsoa maisemaa että hyödyntää sitä:
”Tara, jalat ristissä, pää kallellaan hymyillen, / kädet muodostaen ”antamista” / punainen vartalo, kultainen vartalo, vihreä // puja, nyyttikestit / koko Himalajan ylängölle”.
Taran palvontamenot munkkien mineraalivärein koristelemine mandaloineen, rakastavaisineen ja sadonkorjuineen muodostavat harmonisen syklin maaäidin, ihmisen kulttuurin ja ”vauva-Himalajan”, ikuisen mutta eroosion kuluttaman vuoren välille.
Suomennos on tyyliltään hyvä ja tavoittaa hienosti Snyderin kielen iskua ja luontevaa puheenomaisuutta. Tarkkuutta käännös olisi kuitenkin paikoin kaivannut, kuten runossa Kanjoni Wren, jossa: ”Pauhun yllä / kuulemme Kanjoni Wrenin laulun. // … / Kuulemme sen jälleen, hauraan alenevan laulun / ti ti ti ti tee tee tee”.
”Canyon wren” on lintu, kanjonipeukaloinen (catherpes mexicanus), ja tunnetun runon mieli harhautuu suomennosvirheeseen, joka puhuu kanjonista nimeltä Wren. Harmillista, sillä suomentaja yltää tähänkin: ”Vuorijonojen violetti hämärä taittuu idässä / tuprauttaa liitelevän tumman pilven, suuren pöllön, / kiitävä pehmeä piiska puiden välissä”.
Gary Snyder: Loputtomat vuoret ja joet. Suom. J. K. Ihalainen. Palladium Kirjat 2011. 173 s.
Maaria Pääjärvi
