Ahon laitaa

Lukuaika: 2 minuuttia

Ahon laitaa

Ajatusten perhokalastaja vaelsi Juhani Ahon jäljillä.

Tarunhohtoisen kuuluisa kulttuurikoski virtaa edessäni alkukesän puolipilvisenä päivänä. Istun kosken kivellä, johon on kiinnitetty kuparilaatta. Laatassa lukee Holmin kivi. Nimettyjä kiviä löytyy muitakin, sillä näiltä kiviltä on perhosteltu monta rubiinipilkkuista järvitaimenta ja moni on halunnut nimensä lempikiveen.

Hieman alempana näkyy vanha, punaiseksi maalattu mylly ja komea kivisilta. Koskessa on kaksi haaraa, joiden väliin jää koivua kasvava saari. Koskihaarojen rantamilla kulkee polku halki rantametsän. Yläpuolellani näkyy perhostelija, joka viuhauttaa kellervää siimaa kuin seittiä ilmaan. Kala ei näytä olevan otillaan ja minäkin tyydyn kalastelemaan tänään ainoastaan ajatusteni uppo- ja pintaperhoilla.

Vain koskenkivillä kalastavat tummahuppuiset naurulokit näyttävät saavan saaliiksi pikkukaloja. Nuo kaatopaikkojen, minkkitarhojen, satamien, torien ja puistojen häiriköt ja likaajat paljastavat täällä toisen puolensa – ne ovat Huopanankosken mestarikalastajia.

Keski-Suomessa, Viitasaaren sivustalla Muurue- ja Vuosjärven välissä sijaitsevan Huopanankosken teki kautta maan tunnetuksi kirjailija ja lehtimies Juhani Aho, vuosina 1889–1921 ilmestyneissä Lohilastuissaan ja lehtijutuissaan.

Lastuja luetaan edelleen ja monet kalamiehet tulevatkin Ahon jalanjäljillä Huopanankoskelle etsimään järvitaimenia. Jotkut löytävät ja saavat, jotkut juoksevat oravanpyörässään kahluuhousut jalassa ja mittaavat vain kalan painoa ja pyrstön pituutta.

Huopanankosken seutu oli kirjailijan ystävä ja turvapaikka elämänmyrskyjen keskellä. Huopanan luonnon povelta tuo maailmaa kiertänyt aikansa kosmopoliitti viisautensa ja syvimmän salaisuutensa ammensi. Tuon kaiken avain pysyy piilossa maailman humulta ja kiireen kouralta, eikä sitä voi satelliittipaikantimin jäljittää tai pihdeillä rengastaa.

Vietin yötä tulilla Välisuvannon nuotiopaikalla. Alkukesän vihertävä hämärä siivilöityi lehvistön lomitse. Muita kalastajia ei näkynyt ja minunkin vapani nojasi taas koivunrunkoon. Ei ollut kalakeli, sillä usva liikkui kosken ja suvantojen yllä ja ilma oli viileä ukkosen jäljiltä.

Huopanankoskessa rauhallisesti virtaava vesi kuulosti kuin sipisevän ja supattavan kivien kainaloissa ja pyörteissä. Laulurastaan jutustelevat säkeet soivat kesäyöhön viritettyinä.

Siinä istuessa katselin, kun jäniksenpoika hortoili rantapolkua nuotiopaikalle, tuli ihan liki kuin tulesta lumoutuneena ja säntäsi sitten minut huomatessaan metsänpiiloon. Iltaukkosen alla saatu ja fileiksi vetäisty järvitaimen, jonka pintaan oli hierottu voi ja muut mausteet, loimuttui hiljalleen kypsäksi.

Sielun varjoihin asti väikkyi ja kipinöi liekkien hehku. Siinä hetkessä tuli raotti alitajunnan veräjää. Kasvoi tuntemus taikaan, jota ei voi käsin koskettaa, mutta joka kosketti nuotiollaistujaa.

Elämä siirtyi pinnalta sisäänpäin, rotkojen hämäryys ja elämän pirunsaaren yksinäisyys sulivat lämpimäksi olotilaksi. Sieluni silmin katselin alitajuntani oven rakosesta Juhani Ahon hahmoa Huopanankosken äärellä ja kaivelin muistini sopukoista joskus lukemani Ahon merkinnän:

”Ei ole maailmassa seutua, johon minulla olisi kiinnittynyt semmoinen määrä ihania tunnelmia ja mieluisia muistoja kuin Huopana. Kerran minä sen kunniaksi sepitän hymnin, johon panen kaikki kielikuvat, mitä minulla on suomenkielessä käytettävänä.”

Veli-Matti Lehtikangas

  • 9.9.2009