Kirjoittanut Hannele Huhtala

Afrikan tähti

Lukuaika: 8 minuuttia

Afrikan tähti

Nokialandiasta lähti maaliskuussa koko ulkopoliittinen johto tutustumaan Afrikkaan.

Nokialandiasta lähti maaliskuussa koko ulkopoliittinen johto tutustumaan Afrikkaan. Suomi hakee tukijoukkoja äänestykseen paikasta YK:n turvallisuusneuvostossa, johon valitaan aina kahdeksi vuodeksi vaihtuvia jäsenmaita. Tavoite päästä turvallisuusneuvostoon on Suomen hallituksen asettama.

Lentokoneliikenne Suomen ja Afrikan välillä käy kiivaana, sillä matkalla ovat ulkoministeri Alexander Stubb, ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrynen sekä presidentit Tarja Halonen ja Martti Ahtisaari.

Ahtisaari hamuaa koulutettuja osaajia Afrikasta Suomeen, Väyrynen haluaa edistää kehitysavun suuntaamista yksityiselle sektorille, hänen mukanaan matkustaa yritysvaltuuskunta. Stubb tutustuu Keski- ja Itä-Afrikassa kriisinhallintatyöhön ja ”tutustuu Afrikkaan kokonaisvaltaisesti” uuden ulkopolitiikkansa mukaisesti.

Halonen ei ole matkalla kauppavaltuuskunnan maskottina vaan luomassa tietoisuutta naisten merkityksestä rauhanrakentajina ja muissa ihmisoikeusasioissa.

Halosen mukana on kahdeksan toimittajaa, joista olen yksi. Olen kotoisin Nokialandian ytimestä, Nokialta.

Kun kone vielä seisoo Helsinki-Vantaalla, Halonen iloitsee penkkirivien välissä, että tilaa on. Ja onhan sitä: istuimet koneen takaosastollakin (jonne toimittajat on ohjattu) ovat nojatuoleja, ja jalat pystyy ojentamaan suoriksi. Aina kun koneeseen palataan, tarjolla on samppanjaa ja pieniä paahtoleipäpaloja päällystettynä milloin parsalla, chevrellä, ohueksi leikatulla kinkulla tai tomaattisalsalla.

Herään nokosilta siihen, että Halonen kertoo toimittajaporukalle matkan keskeisiä teemoja. Hänellä on lentovillasukat jalassa, kuten minullakin. Koneen lattia on kylmä.

”Keskeistä on naisten itsetunnon kohottaminen. Merkittäviä keskustelunaiheita tulevat olemaan pienaseet ja ihmiskauppa. Liberiassa kaupataan elimiäkin. Kaikki vierailukohteissa annettavat lahjoitukset, kuten kankaat ja ompelukoneet, on hankittu paikallisesti. Benin lisättiin matkaohjelmaan suurten maiden lisäksi, koska he niin kovasti halusivat, että tulisimme edes lentokentälle”, Halonen toteaa.

Stuertti pysähtyy kysymään Haloselta, ottaako tämä jo kahvinsa. Halonen vastaa ranskalaisstuertille kovaan ääneen suomeksi: ”En nyt, vie se vain minun paikalle”, ja kääntyy kertomaan toimittajille, että stuertin isoäiti on suomalainen, siksi hän puhuu tälle suomea. Stuertti kuuluttaakin haparoivalla suomellaan kaikki kuulutukset. Vessasta tullessani hän pysäyttää ja pyytää kääntämään suomeksi paluukuulutuksen. Söpöä.

Kahviasian setvittyään Halonen jatkaa ihmiskaupasta.

”Keskeinen tapa saada ihmiskauppa kuriin on nimenomaan naisten itsetunnon kohottaminen”, Halonen toistaa. ”Kierre ajattelussa, että ainahan täältä maaseudulta on lähdetty prostituoiduksi, pitää saada katkaistua.”

Kun pääsemme hotellille Senegalissa, kaikki toimittajat virittävät internetyhteyden kotimaahan. Kuulen illallisella ensimmäiset kotimaan uutiset presidentti Halosen matkasta. Matkan hintaa taivastellaan Ilta-Sanomissa otsikolla ”Ulkopolitiikan ykkösketjulla yli puolen miljoonan Afrikan-matkat”.

Halosen matka maksaa 342 000 euroa. Jutussa kerrotaan, että Paavo Väyrynen matkustaa halvalla lentämällä Etelä-Afrikkaan reittilennoilla.

Halpaa touhu ei ole toimittajillekaan. Olen ottanut mukaan pussikeittoja, sillä Voimalla ei ole varaa maksaa luksushotellien illallisista.

Ennen Senegalia kone piipahtaa Marokon Tangerissa. Koko delegaatio istutetaan sohville ja puolen tunnin aikana meille ehditään tarjoilla lasilliset tuorepuristettua mehua, makeaa minttuteetä ja kasapäin erilaisia pieniä leivonnaisia. Halonen ja virkamiehet istuvat erillisellä sohvaryhmällä, jossa käytävää keskustelua ei juuri kuule.

”Suomessa Tanger on tunnettu, kun meillä on Afrikan tähti -peli, jonka voi aloittaa Tangerista”, Arajärvi kertoo Marokon virkahenkilöille. Nämä nyökkäilevät ja hymyilevät Arajärvelle kohteliaasti.

Matka jatkuu Senegaliin. Maa on hiekkapölyn peitossa. Kuiva merenrantakaupunki on yksi niistä paikoista, joista astutaan vaappuvaan jollaan ja lähdetään kohti ihanaa Eurooppaa. Senegalista lähteneitä aluksia ja ruumiita ajautuu rantaan Kanariansaarilla ja manner-Espanjassa. Dakar on Afrikan New York, tänne ihmiset tulevat paremman elämän perässä.

Senegalia pidetään afrikkalaisen demokratian mallimaana. Presidentti Abdoulaye Wadella on paljon hankkeita maansa parantamiseksi. Dakarissa lentokentältä kaupunkiin on rakennettu komea moottoritie. Maassa puuhaavat muutkin kuin senegalilaiset. Helmikuun The Economist -lehdessä julkaistun artikkelin mukaan Dakariin rakennetaan Africa’s Renessaince -nimistä patsasta – pohjoiskorealaisten voimin. Presidentti Halosen delegaatio kuljetetaan maassa kiinalaisilla mustilla pikkumersuilla.

Sisällä pikkuautoissa olleet kertovat, että myös autojen navigaattorit ovat kiinankieliset. Kuskit ovat kuitenkin senegalilaisia. Kiinalaiset olivat antaneet autot hallitukselle lahjaksi jonkin konferenssin jälkeen, jota varten autot oli tuotu maahan. Kiinalaiset hoitavat maahan aina kokonaispaketin: he tuovat raaka-aineet, työntekijät ja jättävät sitten kaiken silleen. On hyvä, että maahan rakennetaan teitä, puhutaan – mutta missäköhän kunnossa tiet ovat 25 vuoden päästä, kun paikalla ei enää ole kiinalaisia, jotka hoitaisivat niitä.

mainos

Matkan kaava alkaa avautua: ensin presidentit keskustelevat kahden kesken ja sen jälkeen on lyhyt pressitilaisuus, jossa he kertovat keskusteluistaan ja vastaavat muutamiin kysymyksiin. Dakarissa keskustelut käydään presidentinlinnassa, ja presidenttien keskustelujen ajan on aikaa katsella vähän ympärilleen. Vastapäisten rakennusten katoilla on tarkka-ampujia.

Paikalle kiiruhtava Reutersin toimittaja sanoo, että meidän pitäisi olla ylpeitä itsestämme, sillä kaikkia ei suojella tarkka-ampujien kanssa.

Linna ja muut senegalilaiset valtionhallinnon rakennukset ovat tiptopkunnossa. Linnan porttiin on maalattu seitsemän metriä pitkä ja metrin leveä Suomen lippu, johon risti on venytetty. Sisällä on tarjolla mehua, teetä ja kahvia.

Säpinää syntyy, kun toimittajat ohjataan tiedotustilaisuuteen. Presidentit istuvat pitkän pöydän takana, turvamiehiä on huoneen joka nurkassa. Toimittajat seisovat pöydän toisella puolella. Tilaisuuden pitäisi olla suomeksi ja ranskaksi, mutta suomen tulkin sijaan ääneen pääsee senegalilaistulkki, jonka englannista on mahdotonta saada selvää.

Tunnelma Halosen saapuessa Credit Femmes -projektin koululle on riehakas. Täällä on järjestetty pienille lapsille päivähoitoa ja koulua, jotta äidit voivat opiskella peruskielitaidon ja ammatin. Projekti myös myöntää mikrolainoja valmistuneille.

Salissa, jossa delegaatiolle esitellään koulun toimintaa, on yleisönä kovaäänisten naisten joukkio. ”Kuka hoitaa talouden? Naiset! Kuka hoitaa kodin? Naiset!”

Kun keskuksen johtaja Sophie Ndong aloittaa oman puheenvuoronsa, naisjoukko kannustaa häntä. Halonen hymyilee.

Together people are strong. All the best for your work”, Halonen päättää oman lausuntonsa.

Myöhemmin illalla Halonen pitää suomalaistoimittajille oman keskustelutilaisuuden hänen ja Arajärven sviitissä. Sviitistä on mahtavat näkymät merelle, mutta tuuli ujeltaa parvekkeen ovesta.

”Ja ujelsi koko viime yön”, Halonen toteaa turhautuneena. Päivä on ollut pitkä, eikä kukaan ole ehtinyt vielä illalliselle. Halonen syö hedelmiä ja tarjoaa niitä toimittajille. Kukaan ei ehdi tai kehtaa ottaa.

Otan vettä. Vesipullovaihtoehtoja on neljää erilaista.

”Kaikissa näissä maissa on parannettavaa”, Halonen aloittaa. Senegalissa edellisissä presidentinvaaleissa oppositio boikotoi vaaleja. Se kritisoi hallituksen taloudenpitoa. Halonen toteaa, ettei tällä matkalla ole tavattu oppositiota.

Halonen arvioi, että talouskriisi tulee vaikuttamaan kaikkiin Afrikan maihin, mutta vaikutukset eivät näy vielä.

”Ulkomailla olevien senegalilaisten lähettämät rahat vähenevät. Kansainvälinen kauppa vähenee. Maassa toimivat nyt kiinalaiset ja intialaiset. Senegalilaisten suhtautuminen ulkomaisiin sijoittajiin tuntuu olevan, että molemmin puolin on ideoita sijoituskohteista, niillä on rahaa ja meillä tarve”, Halonen kertoo.

”Vaikka senegalilaiset ovat köyhiä, he eivät ole pyytämässä suoraan rahaa.”

Halosen Afrikan-matkan timantti on Liberiassa järjestettävä naisjohtajuuskonferenssi. Konferenssin keskeinen sisältö on, että naiset tulee huomioida, mietitään sitten ratkaisuja ilmastonmuutos-, turvallisuus- tai maahanmuuttokysymyksiin.

Halonen ajaa YK:n päätöslauselma 1325:n toimeenpano-ohjelmaa. Päätöslauselma 1325 vaatii naisten roolin vahvistamista konfliktien ehkäisyssä, ratkaisemisessa ja rauhanprosesseissa. Useissa maissa naiset jätetään rauhankeskustelujen ulkopuolelle. Puolet paikallisesta väestöstä jätetään siis huomioimatta.

”Eikä naisten huomioiminen rauhanprosesseissa ole vain oikein naisille, vaan todellinen avain yhteiskunnan parantamiselle”, Halonen sanoo puheessaan.

Konferenssi järjestetään urheilustadionilla, johon porottaa kuuma aurinko. Stadionin nurmikenttä on katettu bambuilla ja muilla lehvillä. Pieni lava täyttyy kuvaajista, kun Liberian presidentti Ellen Johnson-Sirleaf ja Tarja Halonen ohjataan eturiviin istumaan. Ohjelma voi alkaa.

Suomessa Halosen Liberian-kokouksen puheesta nousee uutiseksi vaatimus luokitella raiskaukset sota-aseiksi.

mainos

”Konfliktitilanteet ovat usein vaikeimpia juuri naisille ja lapsille. Heidän ihmisoikeuksiaan ei usein kunnioiteta. Naisia ja nuoria tyttöjä raiskataan. Systemaattinen raiskaus on yksi tuhoavimmista sota-aseista”, presidentti toteaa.

Eri viralliset tahot arvioivat, että liberialaisista naisista 60–75 prosenttia on raiskattu sodan aikana ja sen jälkeen.

Halonen päättää innostavan puheensa naisvoimaa kohottavaan huudahdukseen: ”We can, we will – let’s do it!

Ajattelen, että mahtavaa. Tätä on kaivattu: korkean tason girl poweria.

Muutamaa tuntia myöhemmin yleisö katsoo yhä videoituja tervehdyksiä naispääministereiltä ja muilta merkkihenkilöiltä. Kokouksen mielekkyys alkaa tuntua triviaalilta. Adjutantit ja avustajat kantavat kaikkialla tarpeellista määrää vettä ja toivon mukaan muita piristeitä presidentille, jotka lehväkatoksen alla ovat varmasti tarpeen.

Halonen ei voi karata stadionilta, mutta minä voin.

Toisen suomalaistoimittajan kanssa kipitämme nälkäisinä stadionin ulkopuolelle, jossa on esillä eri liberialaisia järjestöjä, käsityötuotteita ja makupaloja. Tai niin me luulemme. Lopputulos on, että puputan pussillisen popcornia ja juon yhden Heineken-oluen ja yhden Coca-colan. Eettisesti kestävämpiä paikallisia juomia emme löydä teltoista.

Iltapäivällä ohjelma jatkuu paneelikeskusteluilla urheilustadionin sisätiloissa eri teemahuoneissa. Halonen alustaa ilmastonmuutoskeskustelussa. Alustuspuheenvuoro kuullaan myös Euroopan komission institutionaalisista suhteista ja viestintästrategiasta vastaava komissaari Margot Wallströmiltä. Wallström ihmettelee, miksei Afrikassa energiantuotantoon käytetä aurinkokeräimiä. Yksinkertainen idea saa aikaan nyökyttelyä ja ihmetystä. Todellakin, miksei? Aurinkoa ainakin riittäisi. Teknologiaa ei kuitenkaan taida löytyä hintaan, joka houkuttelisi siihen sijoittamaan.

Keskustelua vetää Astrid Thors ja panelisteina on ministereitä eri puolilta maailmaa.

”Ilmastonmuutos vaikuttaa koko kulttuuriin ja tapaan elää. Kotityöt ovat usein naisten vastuulla, niinpä ilmastonmuutos vaikuttaa enemmän naisiin”, Netumbo Nandi-Ndaitwah sanoo. Hän on Namibian ympäristö- ja turismiministeri.

”Vanhemmilla on kädet täynnä työtä, kun vettä pitää hakea yhä kauempaa. Silloin ei ehditä viedä lapsia kouluun. Namibiassa on kouluja suljettu tämän vuoksi.”

Nandi-Ndaitwahin mukaan Namibiassa on tänä vuonna satanut ennätysmääriä. Sitä myötä esimerkiksi malariaan ja koleraan sairastumisen riskit ovat kasvaneet.

”Kun naiset joutuvat kuljettamaan lapsia sairaalaan, heillä ei ole aikaa mihinkään muuhun.”

Liberian pääkaupungin Monrovian hotellit ovat täynnä, eikä jälleenrakentaminen ole keskittynyt hotellien rakentamiseen. Liberiassa toimittajat on kutsuttu viralliselle illalliselle, jonka tarjoaa presidentti Johnson-Sirleaf. Illallinen on presidentinlinnan puistomaisella takapihalla, huvilakatosten alla. Presidentit istuvat paviljongissa.

Meidät nokialaiset tunnetaan häveliäänä sakkina. Emme mielellämme tee itsestämme numeroa. Ehkä siksi vähän hävettää, kun joudun kysymään tarjoilijalta, missä vessa on.

Minut ohjataan mustapukuisen presidentin avustajan luokse. Kuvittelin, että homma olisi hoitunut vähemmälläkin huomiolla. Mies saattaa minut puiston halki toilettirakennukselle ja jää ulkopuolelle juttelemaan vessavahdin kanssa. Kun tulen vessasta, mies saattaa minut omalle paikalleni. Haluaisin puikkelehtia lyhintä reittiä, mutta mies opastaa minua:

”Emme voi kävellä keskikäytävää pitkin, koska emmehän me halua kulkea presidenttejä kohti.”

No eipä tietenkään.

Illallinen päättyy salamannopeasti jälkiruokiin. Toimittajien pitäisi olla bussissaan ensimmäisinä, ettei presidentin tarvitse poliisisaattueineen odotella ketään. Eikä saattue kyllä odotakaan. Yksi toimittajista on varomattomasti lähtenyt jälkiruuan aikaan vessaan, eikä häntä nyt kuulu bussille. Onneksi matka hotellille on niin lyhyt, ettei letkasta jääminen haittaa.

Liberian pääkaupunki Monrovia on siivottu kokousta varten. Illaksi hotellin terassibaariin on kutsuttu Liberiassa olevia suomalaisia ja Suomen kunniakonsulin Aaron Barnett Milton vaimoineen. Vaimo, Helga Milton, sattuu istumaan vieressäni. Kaupunkinäkymää on kuulemma todella siivottu kokousvieraita varten.

mainos

”Jotain peruskoulutusta siististi elämisestä täällä pitäisi antaa. Vettä myydään muutaman desin muovipusseissa. Se on varmemmin puhdasta vettä kuin vesipullossa oleva vesi. Mutta kun ihmiset ovat juoneet muovipussin sisällön, pussi tiputetaan maahan. Kaikkialla on muoviroskaa todella paljon”, saksalaistaustainen Helga Milton puistelee päätään.

Liberian tämänhetkisestä tilanteesta toimittajille kertoo Suomen Pakolaisavun hankejohtaja Markku Vesikko, joka on toiminut maassa jo kymmenen vuotta. Vesikolta kuulen kiinalaisten toimivan Liberiassakin. Paljon maassa on myös libanonilaisia: yksi heistä omistaa hotellimme.

”Kiinalaiset ovat myöntäneet liberialaisille 25 000 dollarin lainoja pienyrityksen pystyttämiseen. He kuljettavat tulevat myyjät Kiinaan ostamaan tukuista tavaraa, käytännössä romua, jota täällä sitten myydään. Energiasäästölamppuja, jotka kestävät 16 tuntia. Tuotteita myydään halvalla, mutta maa täyttyy roskasta”, Vesikko kuvailee. Tilanne ei ole ideaali, vaikka kannustus pienyrittämiseen on tietysti ajatuksena positiivinen.

Ongelmana Liberiassa on myös pienaseiden määrän kasvu. Vesikko kertoo Monroviassa sattuneista aseellisista ryöstöistä. Maa huokuu levottomuutta, jota pitkään maassa olleet eivät osaa selittää.

Seuraavana päivänä selviää, ettei Liberiassa ole postilaitosta. Infrastruktuurin rakentamisessa on vielä paljon tekemättä.

Nigerian hallinnollinen pääkaupunki Abuja on Suomen suurlähettiläs Anneli Vuorisen mukaan ”boring as hell”. Se on rakennettu ei-kenenkään-maalle, sillä Nigerian neljä isointa heimoa (hausat, jorubat, igbot ja idžot) eivät pitäneet tasapuolisena sitä, että aiempi pääkaupunki Lagos oli etelän heimojen alueella. Lagos on Vuorisen mukaan helvetin esikartano.

Tylsältä Abuja vaikuttaakin. Käyn kävelyllä toisen toimittajan kanssa hotellin ulkopuolella. Kadut ovat leveitä, selkeästi autoille tarkoitettuja. Emme löydä kauppaa, vaan päädymme Totalin huoltoasemalle. Siellä myydään Dovea, Coca-Colaa ja muita Nestlén tuotteita. Tosin hyllyllä on myös naisille breast enlargement creamia ja suihke miehille: Horse Power. Taatusti paikallista tuotantoa.

Abuja on meille kallis. Syömme presidentin hotellissa 35 euron buffet-lounaan. Illalla syönkin pussikeittoa omalla hotellilla.

Maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thorsia huolestuttaa Nigeriasta tulevat opiskelijat. Hän on kuullut, että 10–30 prosenttia Nigeriasta Suomeen hyväksytyistä opiskelijoista ei vastaanotakaan paikkaa koulussa, vaan vain oleskeluluvan. Se kun tulee automaattisesti, jos saa opiskelupaikan suomalaisesta koulusta.

Ennen matkaa törmäsin uutiseen Nigeriasta. BBC:n uutisessa kerrottiin, että nigerialainen poliisi oli pidättänyt vuohen autovarkaudesta. Nigeriassa luonnonuskontoihin suhtaudutaan vakavasti. Tässäkin tapauksessa uskotaan varkaan muuttaneen muotoaan vuoheksi päästäkseen pälkähästä.

Luonnonuskontojen vaikutus saa vakaviakin piirteitä. Käymme tutustumassa ihmiskaupan uhrien suojakotiin, jota ylläpitää NAPTIP-järjestö. NAPTIPista kerrotaan, että vaikka prostituoituina olleille tytöille luvattaisiin täysi suoja heitä kaupanneita välittäjiä vastaan, tytöt eivät välttämättä kerro mitään. He pelkäävät noituutta ja pahaa henkeä, jujua.

NAPTIPin suojakodin sijaintia ei saa kuvata, kuten ei myöskään sen suojatteja. Halonen toivoo, että hänelle esiteltäisiin muutamia asukkeja.

”Mitä teistä tulee isona? Haluaako joku olla opettaja?” Halonen kysyy, kun hänen edessään on kymmenisen nuorta naista, osa ihan lapsia. He ovat nigerialaisia, togolaisia ja beniniläisiä ihmiskaupan uhreja. Kuka on myyty kotiavuksi, kuka prostituoiduksi. Halosen kysymykseen ei kukaan vastaa myöntävästi.

Yksi tytöistä sanoo, että haluaisi isona rikkaaksi, toinen saa sanottua, että haluaisi pankinjohtajaksi. Ainoastaan aivan pieni poika nyökyttää vastaukseksi jokaiseen Halosen kysymykseen. Halonen kaappaakin pienen pojan syleilyynsä ja sanoo, että tästä varmasti tuleekin hyvä opettaja. Yksi tytöistä uskaltaa lähestyä Halosta ja sanoo, että haluaa isona kampaajaksi.

”Nämä ovat tärkeitä ammatteja. Pankinjohtajaksi joutuu opiskelemaan paljon. On tärkeää, että palaatte kouluun, heti kun se vain on mahdollista.” Osa nuorista nyökyttelee Halosen sanoille. Opettajat hymyilevät ja touhuavat jo seuraavaa ohjelmanumeroa eli lahjojenvaihtoa.

Viimeinen matkakohde on Benin, jossa kaikki on hyvin. ”Se on esimerkki maasta, josta ei tule jatkuvasti huonoja uutisia. Maassa taistellaan vain näitä niin sanottuja tavallisia kehitysmaaongelmia vastaan”, Halonen kuvailee.

Kulttuurista pitävä Halonen haluaa käydä Beninissä, koska suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus Villa Karo on legenda. Se on onnistunut lähes kymmenessä vuodessa rakentamaan itselleen merkittävän paikan suomalaisten taiteilijoiden virkistäytymisessä. Villa Karon johtaja Juha Vakkuri toivoo, että kehitysavussa huomioitaisiin kulttuuriapu.

Villa Karoa ympäröivä maisema kuvastaa hyvää, onnellista Afrikkaa. Taiteilijoille on tarjolla voodoomenoja: välillä ihan aitoja, välillä maksullisia seremonioita. Tänne suomalaiset taiteilijat ovat tulleet kokemaan Afrikan eksotiikkaa.

Villa Karon ympärille on muodostunut pikkubisneksiä. Suomalaisista otetaan hyöty irti.

Ajamme pimeydessä ohi kadunvarsien lukemattomien pienten kauppapöytien. Ohitamme televisiomyymälän, jossa yhdeksässä televisioruudussa hohtaa Tarja Halosen kasvot.

mainos

Auto ohittaa verkkatakkisen mopoilijan. Nokian kylpylähotelli Eden, takin selässä lukee.

Se voi kenties olla minun vanha vaatteeni, jonka olen paketoinut Uffiin tai Fidaan. Koti-ikävä läikähtää.

Samalla tunnistan ongelman. Halonen sentään jakaa lahjoiksi paikallisten valmistamia ompelukoneita ja kankaita. Hyvässä tarkoituksessa lahjoitettu nokialainen verkkatakki ei auta senkään vertaa: se vain nakertaa jonkun paikallisen vaatturin leipää.

Hannele Huhtala