Ihmisen ja metsän aikatasot pitäisi sovittaa yhteen, monet ympäristön ja ihmisen välisen vuorovaikutuksen historiaa pohtineet tutkijat ovat viime vuosina todenneet. Johdan tutkimushanketta, jossa tarkastelemme, miten nämä aikatasot näkyvät suomalaisen yläkoulun biologian oppikirjoissa. Niistä välittyy karu, mutta myös vastuutamme korostava kertomus ajastamme: metsien tulevaisuus on käsissämme, olivat ne sitten talouskäytössä tai suojelussa.
Tämänhetkisen opetussuunnitelman mukaisesti käytössä olevissa oppikirjoissa metsä kuvataan ”uusiutuvana luonnonvarana”, ja ihmisen toiminta tässä uusiutumisessa ja uudistamisessa kuvataan luonnollisena ja ehdottoman tarpeellisena asiana. Toisaalta luonnonsuojelualueet esitetään myös ihmisen aikaansaannoksina tai velvollisuuksina, alueina, jotka ovat ”jäljellä” tai ”jätetty”, siis ihmisten päätöksellä rauhoitettu poikkeuksiksi tehometsätalouden säännöstä.
Valtaosa kirjoista esittää metsän eri merkitykset samantyyppisen hierarkian mukaisesti. Oppikirjoissa asetetaan hyvin selkeästi raamit, miten metsistä tulisi ajatella. Ensin kerrotaan metsien taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä Suomelle. Tämän jälkeen kirjat nyansoivat tätä päälinjaa toteamalla muun muassa, että metsiä tulee myös suojella. Huomioiduksi tulee myös, että jatkuvapeitteinen kasvatus on jaksollista kasvatusta parempi vaihtoehto luonnon monimuotoisuuden ja kestävän kehityksen kannalta.
Ensin ihminen, sitten metsät.
Sillä, missä järjestyksessä asiat kerrotaan, on merkitystä.
Esimerkiksi yläkoulun oppikirja Silmu. Metsät (Sanoma Pro, 2014) listaa metsän merkitykset alaluvussa Ihminen ja metsä kuvan osoittamalla tavalla. Otsikkotasolla mainitaan ensin ihminen, sitten metsät. Metsämaisemassa näkyy töitään tekevä metsäalan ammattilainen ja puiden kantoja. Alaotsikoissa mainitaan ensin metsätalous, vasta sen jälkeen metsien suojelu.
Lisäksi tämä luku alkaa aukeamalla, jossa iskostetaan oppilaisiin sekä ajatus perinteisen jaksollisen kasvatuksen ”luonnollisuudesta” (onhan kyseessä biologian oppikirja), että ajatus ihmisen elintärkeästä roolista metsän ”uudistamisessa”. Metsänhoidon lopullinen tarkoitus on päätehakkuu. Sanomatta jää, että metsä uudistuisi myös ilman ihmistä.
Metsä on ihmisen käsissä
Oppikirjoissa on ylipäätään läsnä vahva eetos Suomesta ”metsien maana”. Tähän omakuvaan liittyy osin kriittisistäkin painotuksista huolimatta vakuuttuneisuus siitä, että metsätalouden ongelmakohdat osataan tiedostaa ja tulevaisuudessa myös hoitaa. Esimerkiksi Elo Metsä -kirjassa (Otava, 2017, s. 102) otsikon Metsistä on monenlaista hyötyä ja iloa alla todetaan, että myös talousmetsiä suojellaan monin tavoin.
Lisäksi kirjassa kerrotaan, että ”jokainen voi suojella lintuja esimerkiksi rakentamalla niille pesäpönttöjä”. Tällaisilla siirroilla aihe tuodaan lähelle oppilaan omaa elinpiiriä. Fokus siirtyy pois valtion ja metsäteollisuuden suurten toimijoiden lintujen pesinnöille ja monille muille lajeille aiheuttamista tuhoista. Toiminnan vastuu ja painopiste siirretään yksilölle.
Oppikirja kertoo, miten ”jokainen voi suojella lintuja rakentamalla niille pesäpönttöjä”. Huomio siirtyy pois metsäteollisuuden vastuusta.
Kaikki kunnia pihapöntöille, mutta kansalaisten pöntönripustukset eivät voi kompensoida metsätalouden rakenteellista ympäristötuhoa. Samalla vahvistuu myös ajatus siitä, että metsän aika ja sen tulevaisuus – minkälainen sen ikinä tulkitaankin olevan – on ihmisen käsissä. Samaa linjaa noudattaen Elo Metsä esittää kuvan geneerisestä metsänomistajasta, joka ajatuskuplissa pohtii, pitäisikö hänen kasvattaa metsäänsä eri-ikäisenä vai tasaikäisenä. Valinnasta riippumatta ihmisen kaikkivoipainen rooli on jälleen ilmeinen.
Satumetsät ja metsänsuojelu oppikirjoissa
Tutkimamme oppikirjat käsittelevät myös luonnonsuojelua, tosin useimmiten jo kuvatun kaltaisena metsän talouskäytölle alisteisena kertomuksena. Oppikirja Koodi. Luonto (Sanoma Pro, 2017) esittää metsän ensisijaisesti ekologisena kokonaisuutena ja käyttää muita kirjoja vähemmän palstatilaa ihmisen roolin ja metsien käytön käsittelemiseen.
Se sisältää myös tietolaatikon aarniometsistä.
Ensin todetaan, että aarniometsät ovat täysin ihmisen koskemattomia metsiä. Kirja lisää, että ”eliölajien suojelemiseksi jäljellä olevat aarniometsät on päätetty säästää hakkuilta”. Aarniometsissä ei ole kaadettu puita, vaan ihminen on antanut metsien kasvaa vanhoiksi. Etenkin vielä suojelemattomia aarniometsiä alati vaaniva hakkuiden vaara tiedostetaan myös.
Kirja huomauttaa vielä, että aarniometsät muistuttavat satumetsiä. Satumetsiä ne kai ovatkin, ihmisen eskapismin kohteita, joissa voi kuvitella, miltä luonto ilman ihmisen laajamittaista ja perustavanvalaatuista vaikutusta voisi näyttää.
Oppikirjoissa ihmisen rooli siis esitetään kahtalaisena. Olemme joko metsän käyttäjiä ja ”uudistajia” tai sitten luonnon ”varjelijoita”, usein molempia yhtä aikaa.
Lopulta metsä voittaa
Metsän kasvu ja ekologia ovat eri asioita kuin ihmisen asettamat tavoitteet. Esimerkiksi nykyisin luonnon monimuotoisuuden kannalta aivan liian lyhyet metsien hakkuiden kiertoajat ylittävät kuitenkin monessa tapauksessa ihmisen elinajan. Metsät hakataan varsin nuorina, mutta silti hakkuiden välissä vierähtää ainakin yksi sukupolvi.
Usein siteeratun ajatuksen mukaan rauhaan jätetty puu kasvaa satoja vuosia, kukoistaa satoja vuosia ja lopulta kuolee satoja vuosia – jatkuvasti monimuotoista uutta elämää ympärilleen luoden ja sitä tukien. Lisäksi metsiin ja laajemmin ympäristöön liittyvät päätöksemme tänään äänestäjinä, metsänomistajina ja päättäjinä vaikuttavat pitkään oman elinajamme päätyttyä.
Koulukirjojen yleisö, tämän päivän nuoret, vaikuttavat päätöksillään ja asenteillaan Suomen metsiin parhaimmillaan – tai pahimmillaan – vuosisatojen ajan. Vastuumme ylittää oman elämänpiirimme ja elinaikamme.
Käytössä oleva vuoden 2014 opetussuunnitelma korostaa sekä ilmasto- ja luontokriisin ajankohtaisuutta että kasvatuksen roolia oppilaiden tietoisuuden ja vaikutusmahdollisuuksien tukemisessa. Oppikirjoja tutkivan hankkeemme valossa on selvää, että opetuksessa pitää jatkossa pureutua kriittisemmin metsän merkityksiin.
Metsä pärjäisi vallan hyvin ilman meitä, mutta antroposeenin ihminen yrittää pakottaa metsää omaan aikaansa hamaan loppuun saakka.
Lopulta metsä tietenkin voittaa.
Ihminen häviää maan pinnalta aikoineen päivineen, joko omaa tyhmyyttään ja lyhytnäköisyyttään tai lajien luonnollisen kiertokulun seurauksena. Metsä jää ja palautuu.
Jos aiomme elää tällä planeetalla vielä tulevaisuudessakin, on meidän kalibroitava ihmisen lyhytnäköinen aika vastaamaan paremmin metsän ja luonnon hitaina aaltoina kulkevaa virtausta.
Kirjoittaja on historioitsija, joka työskentelee hankkeessa, joka on saanut Koneen säätiön Metsän puolella -apurahaa. Myös Voiman metsätoimitus on saanut Metsän puolella -apurahaa.
