Vieraskirja
Tällä blogikanavalla vierailevat kirjoittajat tarttuvat ajankohtaisiin aiheisiin.
Me, kansa, olemme tärkeän kysymyksen äärellä. Meidän on kriittisesti pohdittava, keitä olemme, ja ovatko elämäämme määrittävät arvovalinnat universaaleja – vai pelkästään helppoja. Meidän pitää pohtia näitä asioita kodeissamme, naapurustoissamme, kaupungeissamme, kotimaissamme ja mantereillamme.
Näkökulmani on Suomessa asuvan ruskean ihmisen – ei suomalaisen, ei valkoisen miehen, vaan valtiottoman, pakolaisen, syrjäytetyn ja sisäistetyn rasismin kanssa elävän palestiinalaisen tutkijan Gazasta; kuin kurjalistoa vailla arvoa tai arvokkuutta aivan kuten monet suomalaisetkin Euroopassa yli vuosisata sitten.
Ensin Britannian, sitten Israelin sionistisen kolonialismin ja sorron alla yli sadan vuoden ajan elämisestä lankeaa raskas vastuu. Se on vastuuta rakentaa uusi kollektiivinen vapautuksen identiteetti – ei länsimaisen imperialismin meille osoittamaa, eikä sellaista, joka tanssii menneisyytemme haudalla – maailmassa, jossa läpitunkeva valkoinen ylimielisyys nousee äärioikeistolaisista ideologioista pyrkien tekemään meistä sekä rasismin uhreja että sen toisintajia.
Suomessa rasismi ei näy vain tilastoissa. Monet ruskeat ihmiset eivät tunne oloaan turvalliseksi täällä. En sano tätä katkerasti, vaan viestissäni on kyse jostain muusta: radikaalista rakkaudesta. Se on täydellistä itsensä ja toisten hyväksymistä kaikessa tuskassamme, ristiriitaisuudessamme ja voimassamme. Ja juuri tuo täydellinen itsen, historian, totuuden hyväksyntä on se muutos, jota Suomi kaipaa.
Vain tämän radikaalin rakkauden kautta Suomi voi todella tukea Palestiinaa – ei symbolisesti, vaan toiminnan kautta, kuten Laki särmään -kansalaisaloitteessa ja Suomen Palestiina-verkosto Sumudin työssä on nähty. Palestiinaa pitäisi tukea kieltäytymällä kaikesta osallisuudesta kärsimystä aiheuttaviin hallintoihin ja teknologioihin, estämällä asekaupat, sanomalla ”nyt riittää” yksilöille, ammattiliitoille, yliopistoille, eläkerahastoille ja museoille.
Demokratia yksin ei voi pelastaa meitä, varsinkaan kun se toistuvasti tuottaa rasismia ja kannattelee äärioikeistolaisia ideologioita. Brasilialainen kasvatustieteilijä Paulo Freire on muistuttanut, että “ollakseen solidaarinen pitää asettua niiden asemaan, joita kohtaan on solidaarinen”. Se tarkoittaa kamppailua sorrettujen rinnalla, ei heidän yläpuolellaan, ei pahoitellen samalla, kun hyötyy tilanteesta itse.
Todellisella solidaarisuudella on hintansa. Mutta se on myös vapauttavaa.
Te länsimaat olette rakentaneet valkoisen immuunijärjestelmän, globaalin koneiston, joka puolustaa imperialismia hinnalla millä hyvänsä, huomioi ”valkoiset ukrainalaiset” palestiinalaisten ja muiden sijaan ja tukeutuu valheelliseen humanismiin ja yksinoikeudeksenne katsomaanne etiikkaan. Samaan aikaan olette kyvyttömiä lopettamaan kansanmurhaa, jota livestreamataan päivittäin.
Suomella on mahdollisuus olla jotain aivan muuta. Sanon tämän ihmisenä, joka elää teidän maailmassanne. Näen täällä hyvyyttä. Asun Tampereella ja kohtaan hyvyyttä joka päivä. Uskon suomalaisiin. Olette hyviä ihmisiä. Mutta hyvyyden täytyy muuttua teoiksi. Kuinka kauan Suomi aikoo pysyä historian väärällä puolella? Mitä tulee Palestiinaan, globaaliin oikeudenmukaisuuteen, asekauppoihin ja valvontateknologian testaukseen, jota esimerkiksi Nokia tekee Gazassa, kuinka pitkään aiotte vaieta?
Kirjoittaja on palkittu aktivisti, kirjailija ja Suomen Palestiina-verkosto Sumudin puheenjohtaja.
Sumud on Voiman alivuokralainen.
