Olen törmännyt lukuisia kertoja metsäammattilaisten väitteeseen, että hoidetuissa, avarissa talousmetsissä on helppo ja mukava liikkua. Tulkintani mukaan sillä on tarkoitus viestittää kahta asiaa.

Ensimmäinen viesti on se, että talousmetsät ovat virkistyskäyttömahdollisuuksiltaan riittävän hyviä. Varttuneesta valoisasta talousmetsästä voi saada talteen ison mustikkasaaliin. Tällaisessa metsässä voi myös mainiosti järjestää vaikkapa suunnistuskilpailun.

Toisaalta kyse on varoituksesta. Vähintään rivien välissä annetaan ymmärtää, että jos metsä jätettäisiin koskematta, seurauksena olisi läpitunkematon, luotaantyöntävä ryteikkö. Tämä vihjaa siihen suuntaan, että ainakin virkistyskäyttöä ajatellen on hölmöä toivoa lisää metsiensuojelualueita.

Millaisia luonnonmetsät ovat oikeasti? Olen viettänyt ikimetsissä satoja päiviä ja öitä sekä retkeilyharrastuksen että vapaaehtoisen vanhojen metsien kartoitustyön vuoksi. Olen käynyt lähes kaikilla Suomen merkittävimmillä luonnonmetsäalueilla ja patikoinut poluttomissa metsissä niin etelärannikolla, Pirkanmaalla, Kainuussa kuin Lapissakin. 

Viime vuosina olen samoillut mahdollisimman luonnontilaisissa vanhoissa metsissä myös aihetta käsittelevän tietokirjahankkeeni vuoksi.

Kaikkien näiden kilometrien jälkeen johtopäätökseni on selvä. Vailla ihmisen kädenjälkeä kehittyneissä villeissä metsissä on miellyttävää kulkea. Samaa sanoo moni muukin luonnonmetsissä laajasti taivaltanut. Nämä metsät eivät karkota luotaan vaan vetävät magneetin lailla puoleensa.

Vain muutamissa paikoissa lahopuiden määrä on ollut niin suuri, että maassa makaavat puunrungot ovat aidosti haitanneet metsässä liikkumista. Kyseiset metsät ovat olleet lähinnä eteläsuomalaisia reheviä kuusikoita. Tyypillisesti lahopuut muodostavat vain pienialaisia esteitä, jotka ovat helposti ylitettävissä tai kierrettävissä.

Vanhojen luonnonmetsien puusto ei myöskään ole erityisen tiheää. Lapin ja Kainuun luonnonmetsät ovat niin väljiä, että monet retkeilevät niissä talvisin jopa kolme metriä pitkillä metsäsuksilla. Etelä-Suomen metsissä puusto on hieman sankempaa, mutta olisi suurta liioittelua väittää niitä hankalakulkuisiksi.

Toki metsä voi joskus kehittyä luonnostaan tiheäksi. Näin voi käydä, jos lähes kaikki alueen puut menehtyvät kerralla esimerkiksi rajun metsäpalon vuoksi. Vanhojen puiden väistyttyä metsä on pian täynnä terhakoita taimia. Nuori puusto on tiheää, kunnes se harvenee itsestään ajan saatossa.

Nuoret ja tiheät metsät eivät kuitenkaan ole yleinen näky edes suojelualueilla. Metsäpalot jäävät usein lieviksi, ja nykyisin ne pyritään tukahduttamaan alkutekijöihinsä myös rauhoitetuissa metsissä. Tuuli puolestaan kumoaa yleensä kerralla vain yksittäisiä puita tai pienen puuryhmän.

Keksin lähinnä yhden luonnonmetsän erikoistapauksen, joka sopii mielikuvaan ryteiköstä. Viljavaan lehtoon, järven rantaan tai puron varteen levittäytynyt tuomitiheikkö on suomalainen versio viidakosta. Kallistuneiden runkojen, sojottavien oksien ja rehottavan vesakon väliin ei tee mieli tuppautua ainakaan kesällä.

Mutta tarvitseeko ihmisen joka paikkaan mennäkään?

Tuomiston reunaan olen hakeutunut monena kevätiltana. Olen kuunnellut korvat höröllä, kun lehtipuiden kätköissä piileskelevä satakieli tai muu taituri laulaa serenadiaan. Ryteiköilläkin on luonnossa oma arvokas paikkansa.

Ihan toinen asia on se, että vanhoja puita on säästynyt etenkin kalliomäkien tapaisiin vaativiin maastoihin. Jäljellä olevat luonnonmetsät sijaitsevat usein syrjäisissä paikoissa, joita on ollut vaikea hyödyntää.

KOSKA VÄITE LUONNONMETSIEN hankalakulkuisuudesta on peräisin talousmetsien puolustajilta, verrataanpa ikimetsissä kulkemista talousmetsissä retkeilyyn.

Talousmetsäalueet koostuvat nuorten ja varttuneempien metsikkökuvioiden mosaiikista. Hetken saa ehkä kulkea helppokulkuisessa uudistuskypsässä metsässä, mutta jos tekee vähänkään pidemmän reissun, vastaan tulee luultavasti myös läpitunkemattoman tiheitä taimikoita sekä harvennusrisukasoja.

Iäkkäiden puiden vaihe on talousmetsän kierrossa vain yksi ja nykyisin yhä lyhyemmäksi käyvä ajanjakso. On epärealistista toivoa, että varttunut talousmetsä pysyisi paikallaan kovin pitkään. Jos omistaja haluaa tehdä metsällään rahaa, tukkipuun koon saavuttaneita puita ei kannata seisottaa turhan panttina. Etelä-Suomessa metsät avohakataan keskimäärin 80-vuotiaina, usein jopa aiemmin.

Jouhevan etenemisreitin löytäminen voi olla talousmetsässä merkittävästi vaivalloisempaa kuin luonnonmetsässä.

Luonnonmetsässä pitää monesti kiertää vain yksi kaatunut puu siellä, toinen täällä. Sitä vastoin talousmetsässä on hoitotoimenpiteiden jälkeen liikkumista hankaloittavia asioita koko metsikkökuvion alueella.

Jos päätyy esimerkiksi vastikään harvennettuun nuoreen männikköön, hakkuutähteiden kiertely on todennäköisesti mahdotonta. Jalkoihin pitää katsoa joka askeleella.

Normaali osa metsänhoitoa on myös uudistushakkuun jälkeen tehtävä koneellinen maanmuokkaus, jonka tavoitteena on parantaa siementen itämistä ja taimien kasvua. Retkeilijälle tämä voi tarkoittaa petollisia monttuja, jotka ovat kesällä peittyneet heinikon ja horsmien alle. Esimerkiksi vadelmanpoimijan on liikuttava harkiten, jotta ei vahingossa kompastuisi pusikossa.

Vielä isompi pulma ovat metsäojat, joita on kaivettu puustoisille soille Suomessa miljoonia kilometrejä. Vaaditaan pitkää loikkaa, että onnistuu hyppäämään leveän ojan yli.

Vastaan saattaa tulla useita taimikoita ja avohakkuualueita jo parin kilometrin matkalla. Harva tahtoo kulkea tällaisessa maastossa ainakaan pienen lapsen tai hihnassa rynnivän koiran kanssa.

Tyypillistä on, että talousmetsäalueella tulee käveltyä metsäteitä, ei suinkaan talousmetsiä pitkin.

Jos sen sijaan lähtee vaellukselle Lapin erämaihin, voi luottaa siihen, että luonnonmetsät ovat lähes varmasti kulkukelpoisia missä tahansa. Ei myöskään haittaa, vaikka suojelualueen retkeilykartta olisi painettu jo vuosikymmeniä sitten: metsät ovat yhä paikoillaan.

VÄITETTÄ LUONNONMETSIEN hankalakulkuisuudesta toistellaan ehkä senkin takia, että monelta puuttuu omakohtainen kokemus siitä, millaisia ne ovat.

Tämä ei ole ihme, koska luonnonmetsiä on Suomessa jäljellä enää kourallinen.

Etelä-Suomen metsistä on suojeltu kolme prosenttia, ja niistäkin vain pieni osa on jotakuinkin luonnontilaisia. Luonnonmetsää nähdäkseen on siis tiedettävä tarkasti, minne hakeutua.

Ei riitä, että lähtee kansallispuistoon ja suuntaa summamutikassa mille tahansa retkeilyreitille. Leijonanosa eteläisten kansallispuistojen metsistä oli takavuosikymmeninä talouskäytössä. Sen seurauksena puut saattavat olla tasaikäisiä ja varsin nuoria. Monisatavuotiaat kilpikaarnamännyt puuttuvat usein maisemasta.

Nämäkin alueet kannatti tietysti suojella. Ilman suojelua metsä hakattaisiin pian taas matalaksi ja kierto alkaisi uudelleen maanmuokkauksineen.

Ajan kanssa entisistä talousmetsistä tulee vanhaa metsää, joka saattaa pysyä avarana ja helppokulkuisena ikimetsänä vuosisatojen ajan.

Metsän luonnontilaistumista voidaan myös vauhdittaa ennallistamisella.

Tulevien sukupolvien retkeilijät saavat täyden hyödyn siitä, että heitä edeltäneet ihmiset olivat kaukonäköisiä ja rauhoittivat myös käsiteltyä talousmetsää. Kun aika on kypsä, nuo alueet kelpaavat asuinsijoiksi myös vaateliaille vanhan metsän eliölajeille, jotka voivat levittäytyä niihin kansallispuiston ikimetsäisemmistä osista.

Voiman metsäjournalismia tukee Koneen säätiö Metsän puolella -apurahalla.