“Mun käsitys maailmasta lapsena oli se, että meidän naapurin Markku käy toistuvasti herättämässä ihmisiä henkiin kuolleista”, tietokirjailija Katri Ylinen kertoo. 

“Hänhän yritti herättää toistuvasti kuolleita henkiin. Onnistumisprosentti ei ollut kehuttava. Samanaikaisesti meitä peloteltiin sillä, että joka puskassa, luolassa, metsikössä saattaa olla saatananpalvojia”, hän jatkaa. 

Ylisen lapsuuden naapuri oli Nokian herätyksen nokkamiehenä tunnetuksi tullut pastori Markku Koivisto, jonka karismaattiset rukousillat 1990- ja 2000-luvuilla keräsivät paikalle bussilasteittain ihmisiä. Tarinoita ihmeparantumisista ja muista Pyhän Hengen ihmeteoista kiersi, mutta lasaruksia ei tiettävästi nähty. 

Saatananpalvojia ja okkultismia kyllä, kaikkialla. 

Elettiin aikaa, jolloin jokainen nahkatakkinen tai bändipaitainen kulkija saattoi olla sielunvihollisen oma. Auta armias, jos tukka oli värjätty mustaksi. Rock-musiikki – esimerkiksi Black Sabbath ja Kiss – olivat Saatanalle reitti kuuntelijan sydämeen. Herätyskristilliset tulkitsivat myös Harry Potter -kirjat okkultistisiksi. 

1990-luku oli Suomessa saatananpalvontapaniikin kulta-aikaa. Nokiasta tuli sen polttopiste, kun kaupungin metsistä huhuttiin löytyneen puihin naulattuja kissoja ja sitten huhtikuussa 1996 kunnallispoliitikko Markku Mallatin ruumis, aivan Ylisten kodin lähistöltä. Katrin isä ja veli sattuivat ruumiin löytöpaikalle. 

Suurella todennäköisyydellä humalassa pikaistuksissaan tehty surma on edelleen selvittämättä, mutta valtakunnanjulkisuudessa se liitettiin saatananpalvojiin, aivan kuin Hyvinkään paloittelusurma pari vuotta myöhemmin. 

Lapsuuden järisyttävät kokemukset – ja tieto sekä omien että kollektiivisten muistojen epäluotettavuudesta – saivat Ylisen pohtimaan, mitä ihmettä 1990-luvulla oikein tapahtui. Hänen selvitystyöstään syntyi jo kolmanteen painokseensa parissa kuukaudessa porskuttanut teos Saatanallinen paniikki (Kosmos 2024). 

Tarinallisessa tietokirjassa Ylinen haastattelee muun muassa omia läheisiään, entisiä ja nykyisiä okkultismin harrastajia, kouluissa valistustyötä tehnyttä evankelistaa, Poliisi-tv:n toimittajana tunnetuksi tullutta Raija Pelliä sekä Suojelupoliisin tutkijoita. Pullaa ja kahvia kuluu, arkistot tulevat tutuksi, ja ymmärrys Yhdysvalloista Suomeen rantautunutta saatananpalvontapaniikkia kohtaan syvenee. Käypä Ylinen kokeilemassa – luvan kanssa ja valvotusti – hautakivien kaatamistakin. 

Moraalipaniikkia ja siihen liittyvää väkivaltaa muodossa jos toisessa on todennäköisesti ollut niin kauan kuin ihmisyhteisöjäkin. Noitavainot ovat siitä populaarikulttuurin kautta tunnetuimmaksi noussut esimerkki.  

“Moraalipaniikki on myös vallankäytön väline”, muistuttaa Ylinen. 

1980-luvun Yhdysvaltojen saatananpalvontapaniikki lähti liikkeelle päiväkodeista. Miksikäs ei – onhan lapsia aina uhrattu sielunviholliselle. QAnon-liikkeen pizzagate, jossa huhuttiin jälleen lapsiuhreista ja hyväksikäytöstä, on 2000-luvun versio samasta vanhasta kauhukuvasta. 

Tutkimustyötään varten Ylinen julkaisi Saatanallisen kyselylomakkeen, jolla kartoitti ihmisten muistoja aiheesta. Vastausten myötä Katrille valkeni, että ilmiö oli paljon pahamaineista Nokiaa laajempi. 

“Se oli valtakunnallinen juttu. Hyvin monella paikkakunnalla ympäri Suomea, enemmän maakunnissa kuin Helsingissä, ajateltiin että juuri meillä on saatananpalvojien kanssa ongelma.”

Ilmiö korostui herätysliikkeiden vaikutusalueella, Suomen raamattuvyöhykkeellä, mutta Ylinen näkee punaisen langan monimutkaisessa vyyhdissä. 

”Mun ensisijainen teoria oli, että se oli lama-ajan aiheuttamaa sosiaalista pahoinvointia nuorilla, mitä ei osattu tulkita oikein.” 

Irtisanottujen, masentuneiden ja itsetuhoisten aikuisten lapsetkin alkoivat oireilla eri tavoin: päihteidenkäyttöä, osattomuuden tunnetta, syrjäytyneisyyttä, itseinhoa. Lama oli yhteiskunnallinen mullistus, jonka aiheuttamaan kumuloituneeseen – yhteisöjen, perheiden, vanhempien ja lasten – pahoinvointiin olisi ollut vaikea keksiä hyvää ja halpaa lääkettä.

”Ihmisillä on tapana etsiä yksinkertaisia, kulttuurisia selityksiä politiikan aiheuttamiin monimutkaisiin ongelmiin. Sen sijaan järkevien ja kestävien sosioekonomisten syy–seuraussuhteiden perkaaminen on yleensä paljon tylsempää ja kalliimpaa. Eivätkä ne ole ikinä yhtä seksikkäitä kuin Saatana.”

Saatanallisen kyselylomakkeen vastauksissa moni pohti ilmiön levinneen tehokkaasti herätyskristillisten evankelistojen ahkeran kouluvalistustyön myötä. Nykyinen uskontotieteiden professori Titus Hjelm totesi vuonna 2005 julkaistussa väitöskirjassaan, että medialla oli vissi rooli moraalipaniikin luomisessa. 

Kukaan ei oikein pysähtynyt miettimään, miksi nuoret voivat pahoin. Ylinen antaa kuvaavan esimerkin eräästä 1990-luvun lopun lehtijutusta. 

“Silloisen Lahden Kasisalin blackmetal-keikalla toimittaja kohtasi nuoren tytön, jolla oli kädet täynnä tuoreita viiltohaavoja. Ja lehdessä kirjoitettiin että ‘saatananpalvontavuosista nuorelle on jäänyt halu nähdä ja imeä verta’.”  

Ylinen tunnistaa tutkimassaan aiheessa komiikan ja tragiikan absurdin vuorottelun. Paljon hätääntyneitä aikuisia, huuruisia huhuja ja järjenvastaista pelkoa bändipaitoja ja Harry Potterin kaltaisia okkultistisia ansoja kohtaan. Mutta samalla nuorten pahoinvointi oli totisinta totta. 

“Niin paljon nähtyä ja koettua väkivaltaa, hyväksikäytettyjä nuoria, joita on saatettu hyväksikäyttää vielä toinen kierros uudelleen kun heidät on nostettu varoittaviksi esimerkeiksi valtakunnan mediaan.”

Vaikka meidän on helppoa naureskella menneille ylilyönneille, ei kenenkään kannata ajatella olevansa moraalipanikoinnin yläpuolella. Ylinen sanoo, ettei olisi välttämättä itse toiminut merkittävästi eri tavalla kuin 1990-luvun aikuiset. 

“Moraalipaniikki on ansa, johon astutaan uudelleen ja uudelleen.” 

Kohde vain muuttaa muotoaan kuin pahuus konsanaan.