Aapa
”On edessäsi erämaa, joka on kaikkein valtavinta aapojen maata, kaikkein suurimpien soitten, rämiöitten ja rimpien Lappia. Näet peninkulmaisia rannattomia aukeita, jotka jaoittelevat suuria metsiä. Näet isoja kiiluvia rimpejä, sekä mustia rapakoita ja mutalampia, vaanivia metsäpirun silmiä, jotka ilkeinä killistelevät sieltä ja täältä. Näet myös laajoja vetisiä auvakoita, joita ei ole kesäisin käynyt kuin lentävä lintu.”
Näin kuvailee kansatieteilijä Samuli Paulaharju maisemaa Nattastuntureilta etelään vuonna 1939 julkaistussa teoksessaan Sompio. Nykyään maisemaa halkoo Eurooppatie 75, joka kiemurtelee Jäämeren rannalta Kreikkaan asti ja jota pitkin kulkee jos jonkinlaista tavaraa sekä valtava määrä ihmisiä suurten rekkojen ja linja-autojen kyydissä.
Kesäkuun ilma Sodankylässä on tiheänään hyttysiä. Poikkeuksellisen lämmin ja epävakainen kevät on koetellut Suomea, ja monet lajit ovat kärsineet, mutta sääsket pörräävät ponnekkaina. Vain tuulenvire tarjoaa kulkijalle hetkellistä suojaa.
Olemme Viiankiaavalla, joka on Sodankylän kupeessa sijaitseva Natura 2000 -ohjelmassa ja soidensuojelulailla suojeltu suoalue. Suo on poikkeuksellinen: siellä pesii useita harvinaisia lintulajeja ja siellä kasvaa erittäin uhanalaisia kasveja. Tupasvillan, suopursun ja metsätähden täplittämä aapa jatkuu horisonttiin ihmissilmän erotuskyvyn rajamaille. Lammikot ja turve vuorottelevat, kun laaja suoalue ympäröi kulkijan monine lajeineen, ihmisen koskemattomana.
Veden pinnalla kimaltaa hopeinen kerros rautaoksideja. Ne muistuttavat maaperästä, jonka päällä suo lepää muodostaen ohuen biologisen kerroksen kallioperän ja ilmakehän väliin. Nyt tuo kallioperä malmeineen on alkanut kiinnostaa ihmistä.
Kaivosyhtiö AA Sakatti Mining on etsinyt alueelta maametalleja ja haluaa perustaa Viiankiaavan alle kaivoksen, josta louhia kuparia ja nikkeliä. Hanke jakaa mielipiteitä ja on noussut esimerkiksi tilanteesta, jossa vuosikymmeniä sitten ikuiseksi tarkoitettu suojelu halutaan nyt purkaa kaivostoiminnan tieltä.
ENNEN IHMISEN SAAPUMISTA, myöhäisellä jääkaudella, Viiankiaavan alueella sijaitsi Moskuvaaran jääjärvi, josta suo on pikkuhiljaa kehittynyt jäiden sulaessa. Alueen kivennäismaat ovat muotoutuneet jääkautisten jokien virroista, kun taas petäjäsaaret ja suon etelä- ja pohjoispuolilla sijaitsevat dyynit ovat syntyneet tuulen puhallettua irtohiekkaa nykyisiin paikkoihinsa.
Suoalue on luonnollisessa jylhyydessään mykistävä. Näitäkin rimpinevoja ja lettoja on alun perin kulkenut pohjoisen alkuperäiskansa saamelaiset, joiden kansantarustossa Viiankiaapa esiintyy monissa kohdin.
Suot ovat kautta historian kiehtoneet ihmismieltä, ja niitä on pidetty toismaailmallisina paikkoina. Ne ovat olleet rajamaita, joilla verho elävien ja kuolleiden välillä on ohuempi kuin muualla maailmassa. Niihin on haudattu kuolleita, ja niistä on löydetty muumioituneita ihmisiä – haudastaan nousseita menneisyyden olentoja, joiden maalliseen olemukseen olosuhteet ovat hapettomuudestaan huolimatta jättäneet jälkensä.
Nyt 2000-luvulla Viiankiaavalla ollaan jälleen elämän ja kuoleman kysymysten äärellä. Sodankylä on noin 8 000 asukkaan kunta 130 kilometriä Rovaniemeltä pohjoiseen. Se kamppailee suomalaiselle syrjäseudulle tyypillisten ongelmien kanssa. Väki vähenee, kun työpaikat hupenevat, nuoriso lähtee opiskelemaan ja vanhukset kohtaavat elämänsä pään. Vuodesta 1995 vallinnut väkimäärän lasku kääntyi hetkeksi nousuksi vuosina 2010–2013, jolloin avattiin Kevitsan kupari- ja nikkelikaivos. Kaivoksen toivottiin piristävän paikkakuntaa, mutta ainakin väestönkasvu jäi tilapäiseksi.
Viiankiaavan alle kaavaillun kaivoksen toivotaan nyt puhaltavan Sodankylän talouteen uutta elämää. Samalla kaivos hyvin todennäköisesti tuhoaisi paikallisia ekosysteemejä ja tarkoittaisi lajien katoamista alueelta.
Viiankiaapaa ei ole suotta suojeltu kaksinkertaisesti, ennen Natura 2000:a jo soidensuojelun perusohjelmassa 1980-luvulla. Nyt suojeluun kohdistuu kuitenkin ennennäkemätön paine. Täällä saatetaan ratkaista, kestääkö ikuiseksi tarkoitettu suojelu ihmislajin ahneutta. Sodankyläläinen luonto on noussut kuumaksi poliittiseksi perunaksi ympäristökriisien ajan päättäjien pöydissä.
Ihminen
Pitkospuut kiertävät pienen lenkin valtavan suoalueen pohjoispuolella. Kaija Kiuru istuu penkillä niiden varrella ja rapsuttelee lapinpystykorva Unnaa, joka on riehunut itsensä lätäköissä uuvuksiin ja kiertänyt hihnansa puiden ympäri.
Kiuru ja Timo Helle muuttivat vuonna 2011 Rovaniemeltä Kiurun kotiseudulle Sodankylään. Helle on entinen Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja ja tämän jutun kirjoittajan isoisä. Kiuru puolestaan on kuvataiteilija, joka muistaa oman isoisänsä tehneen kesäisin heinätöitä suon luoteisreunalla – perheen tila sijaitsi lähistöllä.
Kiuru kertoo yhteyden aapaan syventyneen, kun pariskunta lähti puolustamaan suota. Toimintaan ajoi tyrmistys ympäristön oikeuksien polkemisesta ahneuden nimissä. Kehkeytyi ajatus suoalueen käsittelemisestä kirjan muodossa. Vuonna 2022 julkaistu Viiankiaapa ikuisesti on seitsemän vuoden työn tulos.
Helle, mies seitsemissäkymmenissään, tarpoi kirjaa varten lantiota myöten vedessä saadakseen kuvattua Suomessa erittäin uhanalaisia suokukkoja. Myös nyt jo edesmennyt Aapo-poro oli suuri apu ja ystävä kuvausretkillä. Toisin kuin moottorikelkka, Aapo ei säikyttänyt lintuja ja piti myös seuraa kireässä pakkasessa.
Kiuru toteaa, että on ymmärrettävää suhtautua epäileväisesti kykyymme ratkaista luonnolle aiheuttamiamme ongelmia. Monet katastrofin ehkäisemisen rajapyykit on jo ohitettu, ja tutkimus kertoo, että se on jo täällä. Mikään tuomiopäivän pasuuna Kiuru ei kuitenkaan ole. Liiallisen pessimismin ja synkkyyden ei saa antaa vallata mieltä, hän muistuttaa. On tärkeää organisoitua ja tehdä asioille jotain. Synkistely uuvuttaa ja estää toimimasta hyvien asioiden puolesta.
Kiuru kertoo perehtyneensä kaivoslakiin, kaivostoiminnan perusperiaatteisiin ja erityiskysymyksiin. Hän ihmettelee sitä, miksi tavallisen kansalaisen tarvitsee vaivata päätään moisilla asioilla, jotka kuuluisivat viranomaisille. Jos kansalaiset voisivat luottaa siihen, että suojellut alueet pysyvät suojeltuina ja ympäristökysymyksissä toimitaan vastuullisesti, jäisi ihmisille aikaa muuhun.
Timo Helle on koulutukseltaan biologi ja eläinekologian dosentti. Hän on harrastanut lintuja ja luonnossa liikkumista intohimoisesti pienestä pitäen. Hän kertoilee paikallisista suotyypeistä, raudan värjäämistä puroista, soista ja jokisuistoista. Sitten hän vakavoituu asteen ja palaa takaisin Viiankiaavan suoalueeseen. Täällä pesii ja kasvaa erittäin uhanalaisia lajeja. Muun muassa alueella pesivät suokukot ja tukkasotkat tarvitsevat kosteikkoympäristöjä selviytyäkseen.
Helle muistuttaa, että ELY-keskus on arvioinut kaivosprojektin luultavasti muuttavan suon ekosysteemiä perustavanlaatuisella tavalla. Kiuru ja Helle molemmat muistuttavat, että nykyisessä ympäristötilanteessa ei voi enää ajatella asioita raha edellä, vaikka kaivosyhtiö niin tekeekin.
Helle myös huomauttaa, miten perustelut kaivokselle ovat muuttuneet läpi vuosien. Ensin kaivosta perusteltiin lähinnä työllisyydellä, mutta nykyään puhutaan akkumateriaalien tarpeesta. Perustelut tuntuvat elävän sen mukaan, mikä milloinkin vaikuttaa helpoimmalta tavalta saada kaivokselle kannatusta.
Yhtiö
Hyttyset läsähtelevät vuokra-auton keulaan ja tuulilasiin kiemuraisella hiekkatiellä Viiankiaavan kupeessa. Matkan pysäyttää ensin järeä keltainen poroportti, sitten toinen samanlainen este, johon on asennettu vartiointiliikkeen kyltti. Se muistuttaa hämäävästi pääsykieltoa, mutta siinä on vain firman logo. Kameravalvonta, lukee vieressä.
Portti on auki eikä missään lue, etteikö siitä saisi kulkea, ja matka jatkuu toisella puolella ilman ongelmia. Metsätie laajenee aukioksi, jolla on työmaakontteja, suuria pinoja metalliputkia sekä parkkeerattuja moottorikelkkoja ja mönkijöitä. Välineissä lukee suurin kirjaimin Kati, yksi alueella toimivista malminetsintäfirmoista. Aavemainen hiljaisuus vallitsee, missään ei näy ihmisiä.
Konttien kyljestä törröttää valvontakameroita. Ne luovat tunteen, että metsässä kulkijaa tarkkaillaan jostain kaukaa valvontakeskuksesta. Aukion laidalta tie jatkuu, kunnes se vaihtuu telaketjujen ja maastorenkaiden raastamaksi juurakkoiseksi metsäautotieksi, jota ympäröivät harva talousmetsä ja suolta sikiävät tiheät hyttysparvet. Matka jatkuu jalan.
Siellä täällä metsän siimeksessä näkyy punaisia keppejä, joiden juuresta löytyy koekairauksissa porattuja reikiä. Niiden etsiminen on kuin sienestystä: ensin niitä ei tahdo huomata, mutta kun silmä harjaantuu, löytyy niitä joka puolelta. Ollaan aivan suon laidalla, koeporaukset jatkuvat suoaukealle.
Täältä yhtiö on etsinyt arvokkaita mineraaleja. Toisin kuin Kevitsassa, Viiankiaavalle ei enää suunnitella avolouhosta. Sen sijaan yhtiö sanoo paikallistaneensa malmiesiintymiä suon alla, jonne kaivauduttaisiin tunnelia pitkin. Suurin huoli liittyy maanalaisen operaation vaikutuksiin maan pinnalla. Vastaavanlaiset kaivokset ovat laskeneet pohjaveden pintaa niin, että Viiankiaavalla kosteikot kuivuisivat.
Suon kuivuminen voisi aiheuttaa katastrofaalista tuhoa paikalliselle ekosysteemille ja pahimmillaan tehdä uhanalaisten lajien turvasatamasta niille elinkelvottoman.
Kaivosyhtiö on kertonut pystyvänsä pumppaamaan valumavesiä takaisin alueelle, mutta suoalueen herkkä vesitasapaino voisi silti häiriintyä vakavasti. Luonnonvarakeskus on arvioinut, että kaivostoiminta johtaisi hyvin todennäköisesti ainakin kasviston muutoksiin. Luken mukaan muutokset suolla voisivat vaikuttaa negatiivisesti myös poronhoitoon ja kiihdyttää villien lajien kilpailua elintilasta.
Metsäautotie haarautuu, ja toinen, uudempi tie, kääntyy syvemmälle metsän siimekseen. Se mutkittelee kilometritolkulla, luultavasti kohti uudempia porauspaikkoja. Maa on tuoreeltaan myllätyn näköistä ja juurakoissa paistaa vielä tuore kuoriutunut vaalea puu.
KAIVOSYHTIÖ SAKATTI MININGIN emoyhtiö on brittiläinen ylikansallinen Anglo-American Plc, jonka historia ulottuu 1900-luvun alkuvuosikymmenien eteläafrikkalaiseen kaivosbisnekseen. Vuosien varrella kaivosyhtiö tai sen tytäryhtiöt ovat olleet kerta toisensa jälkeen keskellä erilaisia kohuja. Kaivosyhtiö toimii ympäri maailmaa, ja sen useimmat edesottamukset liittyvät elinympäristöjen saastuttamiseen ja alkuperäiskansojen pakkosiirtoihin kaivostoiminnan tieltä.
Vuonna 2020 Anglo Americanin eteläafrikkalainen tytäryhtiö haastettiin oikeuteen, koska sambialaisen Kabwen lyijykaivoksen katsottiin vuosina 1925–1974 aiheuttaneen 140 000 ihmisen lyijymyrkytyksen, kun raskasmetalli oli levinnyt laajasti ja hallitsemattomasti ekosysteemiin. Johannesburgilainen tuomioistuin hylkäsi syytteen, koska sen hyväksyminen olisi ollut ”vakava ennakkotapaus” tilanteesta, jossa yhtiö johtuu vuosikymmeniä sitten lopettamastaan toiminnasta vastuuseen. Yhtiötä ei voinut sen mukaan edellyttää huomioivan tietämystä ja standardeja, joita ei vielä tapahtuma-aikaan ollut keksitty.
Vuonna 2006 Anglo Americanin tytäryhtiö uhkasi Etelä-Afrikassa oikeustoimilla alkuperäiskansaa puolustanuttaa juristia. Vuonna se vastasi lakkoaaltoon antamalla potkut 12 000 työntekijälle, jotka vaativat vastaavia palkankorotuksia kuin kilpailijalla.
Kolumbiassa Cerrejónin hiilikaivoksella yhtiö on yhdessä kahden muun kaivosjätin kanssa vienyt maata Wayuu-kansalta. Lisäksi hiilipöly ja muut saasteet ovat vaarantaneet alueen asukkaiden terveyden. Vuonna 2020 YK:n asiantuntija vaati Kolumbiaa keskeyttämään osan kaivoksen toiminnoista. Kun Kolumbia teki niin, yhtiöt haastoivat maan oikeuteen.
Suomalaisille AA Sakatti Mining Anglo Americanin tytäryhtiönä vakuuttaa olevansa ”vastuullinen ja monipuolinen työllistäjä”, jonka keskeisiä arvoja ovat turvallisuus, hyvinvointi ja tyytyväisyys.
Kylä
SODANKYLÄN KESKUSTASSA on vilinää. Paikkakunta herää vuosittain ympärivuorokautiseen eloon, kun elokuvaväki ympäri Suomea ja maailmaa saapuu kylään. Paikallisia raitilta löytyy silti. Kun heidän kanssaan puheeksi nousee kaivoshanke, eri näkökulmia nousee esille.
Eräs paikallinen mies kertoo ajattelevansa kaivoksen rakentamista kunnan talouden näkökulmasta. Sodankylällä ei ole varaa kieltäytyä työpaikoista, saati niistä palveluista, joita kaivostyöläiset tuovat mukanaan. Vaikka mies kertookin välttävänsä äärimmäisyyttä suuntaan taikka toiseen, hän kertoo seuranneensa Kevitsan kaivosprojektia ja sanoo olevansa valmis ottamaan riskin uuden kaivoksen suhteen, jostainhan elanto on saatava. Asia on kuitenkin niin arkaluontoinen, ettei hän halua esiintyä omalla nimellään. Mies muistuttaa, että jo nyt alueella toimii kolme eri malminetsintäyhtiötä, jotka jo itsessään näkyvät ja kuuluvat kunnan jokapäiväisessä elämässä.
Äärimmäisinä pidetyt mielipiteet eivät selvästi ole huudossa. Toinen paikallinen katsoo, että kaivoskysymyksissä mediatilaa saavat vain ääripäät. Mies kyllä kannattaa kaivosprojektia, mutta kuvaa elämää kuntalaisten kesken enimmäkseen sopuisaksi. Esimerkiksi hän mainitsee sivumennen Karppisen perheen, jossa isä on kaivosmies ja tytär ympäristöaktivisti. Hän kuitenkin murahtaa etelästä tulevista aktivisteista ja kritisoi sitä, miten ulkopaikkakuntalaisten toiminta tuntuu välillä siltä kuin muualta käsin pyrittäisiin määräämään, miten elinkeinoa harjoitetaan pohjoisessa.
Suppeassa katugallupissamme ilmenee, että ainakin nuoremmasta polvesta löytyy kaivoksen vastustajia. Haastattelemamme nuorukainen ei kannata kaivosta. Hän epäilee kaivosyhtiön kykyä olla tärvelemättä suoaluetta. Samalla hän myös kertoo aiheen olevan melko kipeä kysymys paikallisille, joten kylällä siitä ei mielellään puhuta. Aihe jakaa ihmiset kahteen leiriin, ja näin pienessä paikassa on parempi sivuuttaa asia tavallisissa keskusteluissa. Mitä politiikkaan tulee, hän pohtii kuntapäättäjien luotettavuutta, onhan melkoinen summa kunnan verokassasta peräisin kaivoksista. Lauletaanko sen lauluja, kenen leipää syödään?
TUNNETUIMMAT KAIVOSHANKKEEN KRIITIKOT – ja ”ääriajattelun” edustajat – lienevät Riikka Karppinen (mainitun Karppisen perheen tytär) ja hänen puolisonsa Mikko Sipilä. Heistä ensimmäiseen koko Viiankiaapa on monen mielessä henkilöitynyt. Alun perin Karppinen aktivoitui Viiankiaavan suojelemiseen vuonna 2010. Pari vuotta myöhemmin hän pyrki Sodankylän kunnanvaltuustoon. 18-vuotias opiskelija nousi ensi yrittämällä valtuustoon ja toi sinne samalla vihreiden ensimmäisen paikan.
Nyt 12 vuotta myöhemmin Karppinen istuu Sipilän kanssa Sodankylän kunnantalolla kunnanhallituksen huoneessa. Seinustalla on Suomen kartta, jossa suojelualueet piirtyvät maastoon vihrein viivoin.
Vaikka Karppinen valittiin äänivyöryllä, hän sai myös huomata monet vanhanaikaiset asenteet, jotka liittyvät nuoriin naisiin politiikassa. Monelle pelkästään se, että nuori nainen lähti politiikkaan – ja vielä edistysmielisellä agendalla – oli, ja on yhä, liikaa. Kuittailua saa kuulla enemmän kuin tarpeekseen.
Toisaalta Karppinen ja Sipilä huomauttavat, että kaivoshankkeen kannattajat eivät muutenkaan kovin auliisti anna muiden kommentoida kaivosasiaa, vaan jostain syystä puhuja on aina väärä ihminen ottamaan kantaa. Helsingistä käsin asiaa kommentoivat leimataan heti ituhipeiksi tai viherkommareiksi, jotka päsmäröivät pohjoisen asioissa. Karppiselle taas on kuittailtu itsekkäästä omien kotipaikkojen puolustamisesta.
Viiankiaavan kohdalla keskustelu ja perustelut kaivoksen rakentamiselle ovat muutenkin täynnä ristiriitoja, ja monesti politiikkaa tehdään mielikuvien varassa. Elokapinan aktivistien perehtyneisyyttä Karppinen ja Sipilä kiittävät samalla kun toteavat, että paikallisille tarjottu tiedotus on varsin värittynyttä tai olematonta.
”Eihän tämä ole millään mittakaavalla maailmanluokan esiintymä.”
Mikko Sipilä on Helsingin yliopiston professori, joka johtaa Värriön tutkimusasemaa Sallan kunnassa. Hän kertoo kaivostilanteesta tieteentekijän näkökulmasta. Uuden tiedon julkistaminen on paljastanut valtavia ristiriitoja kaivosyhtiön viestinnässä. Viiankiaavan malmiesiintymää on kuvailtu aikaisemmin julkisuudessa Euroopan mittakaavassa poikkeukselliseksi, ja yhtiö on esittänyt, ettei ihmiskunnalla ole varaa jättää sitä louhimatta.
Sipilä julkaisi kuitenkin keväällä 2024 laskelmansa siitä, että Viiankiaavan alla lepäävät malmiesiintymät ovat merkittävästi pienempiä kuin aiemmin on annettu ymmärtää. Suurimmillaankin varat riittäisivät kuparin osalta globaaliin kysyntään kahdeksitoista päiväksi, ja nikkeli vastaavasti parhaimmillaan kuudeksi viikoksi.
”Eihän tämä ole millään mittakaavalla maailmanluokan esiintymä”, Sipilä sanoo. Malmien louhimisen perustelu ympäristönäkökulmasta välttämättömänä on Sipilän mukaan kyseenalaista. ”Ei niitä metalleja lopulta käytetä kuin murto-osa vihreään teknologiaan, tuskin siitä kuparista pelkkiä tuulivoimalan käämejä tehdään”, hän kuvaa.
Kaivosyhtiö on perustellut pientä rikasta malmiesiintymää ympäristöystävällisempänä louhia kuin suurta köyhää esiintymää. Tämä on taas ristiriidassa luvattujen suurten työllisyysvaikutuksien kanssa, Sipilä huomauttaa.
KAIVOSYHTIÖ ON MYÖS EHTINYT käyttää kyseenalaisia keinoja vastustuksensa kitkemiseen. Eräänä iltana kevättalvella 2024 Riikka Karppinen kääntyi autollaan Viiankiaavalle johtavalle tielle seuraavan päivän ulkomaisen vieraan paikalle tuomista varten selvittääkseen onko reitti aurattu. Pientareelle pysäköity auto lähti madellen seuraamaan häntä.
Seuraavana päivänä, kun Karppinen saapui vieraansa kanssa alueelle, he kohtasivat lukitun poroportin sekä vartijoita.
”Onko teillä nimiä?”, vartijat kysyivät.
”On meillä nimet”, Karppinen vastasi.
On erikoista ja poikkeuksellista, että jokaisenoikeuden nojalla luonnossa liikuttaessa vartiointifirma tulee kyselemään nimiä, Karppinen sanoo, eikä mitään velvollisuutta henkilöllisyyden todistamiseksi tietenkään ole.
Hän kertoo vartijoiden todenneen, että tietävät kyllä kuka Karppinen on ja osaavat arvata, millä asialla tämä liikkuu seudulla. He olivat estäneet Karppista ja tämän vierasta kulkemasta alueella sillä verukkeella, että kyseessä on työmaa-alue.
Kun asiasta nousi kohu, yhtiö perusteli nimien kyselyä aktivistien mielenosoituksilla. Epäselväksi jäi, miten nimet auttavat yhtiötä aktivistien tunnistamisessa, elleivät he ylläpidä laitonta henkilörekisteriä mahdollisista mielenosoittajista. Karppinen kertoo myös tien varressa olleesta merkitsemättömästä riistakamerasta, joka on sittemmin kadonnut.
Laki
Jos haluaa rakentaa kaivoksen Suomeen, tarvitsee paljon lupia, kuten kaivosluvan ja ympäristöluvan, minkä lisäksi laajamittaisesta kaivoksesta on tehtävä myös ympäristöarviointi, johon Viiankiaavankin tapauksessa liitetään myös Natura-arviointi.
Koska Viiankiaapa on Natura 2000 -suojelun piirissä, sitä suojaa luonnonsuojelulaissa säädetty heikentämiskielto: alueen suojelun perusteena olevia luontoarvoja ei saa merkittävästi heikentää. Jos laissa määrätty arviointi- ja lausuntomenettely osoittaa hankkeen heikentävän merkittävästi suojeluarvoja, se voidaan kuitenkin hyväksyä, jos kaksi ehtoa täyttyy: suunnitelmalle ei ole vaihtoehtoista ratkaisua ja valtioneuvosto päättää hankkeen olevan toteutettava ”erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottavasta syystä”.
Löytyykö vastaavia metalleja paikoista, joissa tuhot luonnolle olisivat pienempiä?
Olennaista on, mikä lasketaan tarpeeksi pakottavaksi syyksi. Kaivoksen tärkeyttä on perusteltu sillä, että ilmastonmuutokseen vastaamiseksi energiajärjestelmän käyttövoimamurrokseen tarvitaan akkumateriaaleja. Mikko Sipilän tutkimukset ovat puolestaan osoittaneet maametallien määrän kaivosalueella riittävän lähinnä keskisuurelle kaivokselle.
Samoin edellytys siitä, ettei hankkeelle ole vaihtoehtoista ratkaisua, on merkittävä. Löytyykö vastaavia metalleja paikoista, joissa tuhot luonnolle olisivat pienempiä? Onko energiajärjestelmän uudistamisessa välttämätöntä kuluttaa kiihtyvällä määrällä neitseellisiä mineraaleja, ja onko se kestävä ratkaisu?
YMPÄRISTÖOIKEUDEN PROFESSORI Kai Kokko Helsingin yliopistosta osaa kertoa luonnonsuojelu- ja kaivoslaeista ja niiden merkityksestä Natura 2000 -suojellulla alueella.
Sana ”pakottava” tarkoittaa sitä, että hankkeesta saatava etu on suurempi kuin arvioinnissa yksilöity alueen koskemattomuudelle koituva haitta. ”Erittäin tärkeä yleinen etu” puolestaan tarkoittaa, että hanketta arvioitaessa katsotaan nimenomaan siitä seuraavan yhteiskunnallisen edun painavuutta. Kaivosyhtiölle hankkeesta voisi olla paljon yksityistä hyötyä, mutta sillä saavutettava yleinen etu ratkaisee, voidaanko suojelusta poiketa.
Suomalaisessa kaivoslaissa on kansainvälisesti erityistä se, että toimilupaa harkittaessa punnitaan myös yleistä ympäristöetua osana luvan myöntämistä, Kokko kertoo. Liian riskialttiille hankkeelle ei lupaa voida myöntää.
Professori Kokko kertoo, että luvan saaminen voi varovaisuusperiaatetta noudattaen estyä Natura-suojelun vuoksi, jos merkittäviä ympäristöhaittoja kohteen luontoarvoille ei voida objektiivisesti sulkea pois. Hanke voidaan kuitenkin hyväksyä, jos se ei aiheuta koko suojeluarvon tai sen osan pysyvää tai korvaamatonta menetystä – sellaista, joka vaikuttaisi alueen koskemattomuuteen.
Tarvittaessa korkein hallinto-oikeus hakee EU-tuomioistuimelta ennakkoratkaisua.
”Näin on silloin, kun ei ole olemassa mitään tieteelliseltä kannalta järkevää epäilyä tällaisten vaikutusten aiheutumatta jäämisestä”, Kokko kiteyttää EU-tuomioistuimen linjan. Kokko sanoo, että näin ollen kaivoshanke voi estyä, jos jää tieteellisesti pätevä epäily esimerkiksi Natura-suojelun vaarantavasta suon kuivamisesta.
Koska kaivoslupaharkinnassa huomioitava Natura-suojelun heikentämiskielto on oikeusharkintaa, siinä ei punnita hankkeen taloudellista tai poliittista etua, Kokko muistuttaa. Sen jälkeen voidaan hakea poikkeuslupaa valtioneuvostolta. Poikkeuslupaharkinnassa tutkitaan, onko hankkeelle vaihtoehtoa, onko sille sellainen painava peruste ja yleinen pitkän aikavälin yhteiskunnallinen intressi, joka ylittäisi alueen luonnonsuojelun painoarvon.
Kokko pitää ennenaikaisena kommentoida juuri Viiankiaavan prosessia, varsinkin tuntematta kaikkia yksityiskohtia. Yleisellä tasolla hän kertoo, että ELY-keskus viranomaistahona lausuu hankkeen ympäristövaikutuksista. Lausunto otetaan huomioon hankkeen lupapäätöksissä, joista voi valittaa hallinto-oikeuteen ja edelleen valitusluvan saatuaan korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Tarvittaessa korkein hallinto-oikeus hakee EU-tuomioistuimelta ennakkoratkaisua.
Prosessi on pitkä, ja ollaan vielä kaukana siitä pisteestä, jossa Viiankiaapa nousee mahdolliseksi ennakkotapaukseksi Natura 2000 -suojelun purkamisessa. Lisäksi pitäisi muuttaa vuoden 1988 lakia ja asetusta, joilla Viiankiaavan aiemmasta suojelusta päätettiin.
Näyttää siltä, että Viiankiaavan kohtalon paljastaa ainoastaan aika. Suolla seisoessa se tuntuu pysähtyneen ihmismielen tavoittamattomiin. Kuka tietää, miltä Viiankiaapa, Sodankylä, Saamenmaa, Suomi tai maailma näyttävät edes kahdenkymmenen vuoden päästä.
KANSATIETEILIJÄ PAULAHARJU TALLENSI laajasti Kemi-Sompion elämää ja kertoi aapasoiden olleen metsänpeikkojen ja staalojen asuinpaikkoja ja kulkumaita. Hän kertoi, miten itse piru oli pitänyt siellä tansseja ja juoksukilpailuja sekä siitä, miten aapasuon selällä hoviaan pitivät ankarat haltiat, jotka repivät jopa ylpeimpinä kasvavat puut hengiltä ja jättävät ne kuiviksi keloiksi napottamaan muutoin avoimelle aapamaalle.
Suo on täynnä elämää. Hillankukat täplittävät suon pintaa. Lukemattomat hyönteiset surisevat, yli lentää joutsenia. Kurjet nousevat jängältä lentoon kulkijan ilmestyessä metsän siimeksestä aukean laitaan. Suo on aina loistossaan. Keväällä harvinaiset lintulajit pesivät ja käyvät soidinmenojaan aavalla. Porot kulkevat siellä mielensä mukaan erotusaikoja lukuun ottamatta ympäri vuoden kuorien syksyisin sarvistansa vanhan nahan matalana kasvaviin puihin. Niin ne tekivät jo Paulaharjun näitä mantuja tarkastellessa. On meistä itsestämme kiinni, millaista tarinaa oman aikamme tarinankertojat voivat jälkipolville kirjoittaa.
Artikkelin kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
