Vellamonkatu 30
Vellamonkatu 30 on paikka, jossa Voimaa toimitetaan. Samassa talossa työskentelee kaikenkirjava joukko talouden, rauhantyön, luonnonsuojelun ja politiikan asiantuntijoita.
Kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanaston sivuilla julkaistiin vastikään Sisko Savonlahden kirjoitus, joka kuvaa hyvin, mitä on tapahtunut kirjailijoiden leivälle nykyisillä markkinoilla. Savonlahden huikeasti myynyt esikoiskirja julkaistiin ennen äänikirjabuumia ja toinen sen jälkeen. Kirjailijan mukaan ero teoksista maksetuissa tekijänoikeuskorvauksissa on huomattava. Savonlahti aloittaakin tekstinsä näin: “Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, onko minulla varaa kirjoittaa enää tulevaisuudessa.”
Ja pidetään mielessä, että Sisko Savonlahden tähänastinen kirjailijanura on ollut varsin menestyksekäs.
Viimeisin niitti kirjailijoiden äänikirjaärtymykselle tuli, kun Suomen Näyttelijäliitto sai viime vuoden puolella lobattua itsensä kirjastojen äänikirja-aineistojen lainauskorvausten piiriin lähioikeuden eli teoksen esittäjyyden nojalla. Äänikirjoja on kirjastojen aineistoissa varsin rajallinen määrä – koko kaupallisten äänikirjapalveluiden tarjoama valikoima ei löydy kirjastoista lähimainkaan – eli käytännön rahallinen vaikutus voi osoittautua kirjailijoille loppujen lopuksi melko pieneksi, toki tapauksesta riippuen. Etujärjestöt neuvottelevat kirjallisuuden tekijöiden ja lukijoiden e-lainauskorvausten jakosuhteista tänä keväänä.
Mutta kirjailijoille, jotka tekevät työtään jo valmiiksi joko pennosilla tai pyhällä hengellä, päätös oli periaatteellisesti musertava. Kun studion valot ovat sammuneet, äänikirjan lukijan tilille kilahtaa palkka tehdystä työstä. Kirjailijan palkka koostuu mahdollisista painettujen ja sähköisten teosten tekijänoikeuskorvauksista ja mahdollisista apurahoista. Takuupalkkaa kirjailijalla ei ole, ja vain hyvin harvan kannattaa laskea oman työtuntinsa hintaa jälkeenpäin.
Suomen Kirjailijaliitto on reagoinut lakimuutokseen muun muassa lupaamalla kouluttaa kirjailijoita omien teostensa lukijoiksi. Mutta minkään valtakunnan koulutus ei tee kaikista soveltuvia lukemaan teoksiaan ääneen niin, että äänikirjojen tuotantotyö olisi sujuvaa ja lopputulos lukijan korvaa miellyttävä. Monet jättävät äänikirjan kuuntelun kesken ihan vain siksi, etteivät voi syystä tai toisesta sietää lukijaa. Monet kuluttajat jopa valitsevat kuunneltavaa lukijan mukaan.
Kustantajat ovat omalla tavallaan puun ja kuoren välissä. Liiketoiminnan – eli kirjojen tekemisen – mahdollistavat rahavirrat on kerättävä kaikista suunnista. Se edellyttää myös digimurroksen ehtojen mukaan pelaamista ja alustatalouden kanssa toimimista. Jos kirjailijaa vituttaa istua bussissa tuijottaen mainosta, jossa kuluttajalle tarjotaan 90 ilmaista päivää äänikirjapalvelussa, niin yhtä varmasti se saa vähintään kylmän hien kihoamaan kustantajan otsalle. Alustatalouden myymistä äänikirjojen kuuntelukerroista kertyvät korvaukset ovat suhteessa minimaalisia sekä kustantajille että kirjailijoille. Ja niin aiheellista, tarpeellista ja oikein kuin se olisi, onko yt-neuvotteluita kuhisevalla kustannusalalla varaa nostaa äänikirjoista kirjailijoille maksettavien tekijänoikeusmaksujen prosenttiosuutta?
Tilannetta ei helpota hallituksen kammottava suunnitelma nostaa kirjamyynnin arvonlisäveroa, mikä kurjistaisi ja kaventaisi alan toimintaedellytyksiä entisestään. Myös kuluttajien on syytä katsoa peiliin. Sosiaalisen median äänikirjaryhmissä maristaan jatkuvasti palveluiden kalleudesta ja äänestetään jaloilla, kun palvelujen ehtoja ja hintoja muutetaan. Samaan aikaan ei varmaan kukaan kirjanystävä ole sitä mieltä, etteikö kirjailija ansaitsisi kunnollista elantoa työstään, kuten nyt työssäkäyvät yleensä.
Perimmäinen ja suurin sylttytehdas on omistukseltaan keskittyneiden yritysten äänikirjapalvelut, jotka kovan kilpailun tuoksinassa ovat totuttaneet kuluttajat maanrakoon poljettuihin hintoihin ja käärivät osinkonsa suoraan tekijöiden selkänahasta.
“Tiedän vain, että jos kolmas kirjani joskus valmistuu, allekirjoitan kustannussopimuksen sillä ehdolla, ettei sitä lueta äänikirjaksi. Korkeintaan raakun tekeleen itse jollekin savikiekolle”, kirjoittaa Sisko Savonlahti. Finlandiapalkittu Laura Lindstedt puolestaan veti vastikään teoksensa Ystäväni Natalia pois äänikirjapalveluista.
Kaikkein vetovoimaisimmilla kirjailijoilla voi olla varaa sanella kustantajille ehtoja, mutta vähemmän tunnetuilla saatikka aloittelevilla kirjailijoilla ei ole lihaksia esittää minkäänlaisia vaatimuksia. Joten vastaisuudessa iso osa niistä, jotka eivät halua kustantajan tarjoamiin ehtoihin taipua, saa tyytyä kirjoittamaan käytännössä kuolleena syntyneitä omakustanteita tai suoraan pöytälaatikkoon.
Tai olla kokonaan kirjoittamatta, kuten Savonlahti pohtii.
Ajatus on varsin huolestuttava aikana, jolloin yhteiskunnan moniäänisyyttä, kirkkaita ajatuksia ja toiveikkaamman tulevaisuuden kuvia kautta kaikkien kirjallisuuden lajien kaivataan aina vain kipeämmin.
