Kaupungit on rakennettu varsin suppeaa käyttäjä- tai kuluttajaryhmää ajatellen, mutta niitä asuttavat monet muutkin. Maija Linturin opinnäytetyö Rat City kiinnittää katseen kaupunkilaisista epätoivotuimpiin.
Rat City alkaa Myllypuron metroasemalta lähtevällä kävelykierroksella. Opas pyytää yleisöltä luottamuksellisuutta: teosta varten on tutkittu rottien elämää, voisi siis sanoa, että se on tehty yhteistyössä heidän kanssaan, ja olisi ikävä tapa maksaa takaisin vaikkapa ilmiantamalla rottayhteisön koti.
Hämärtyvä syysilta virittää yleisöä kanssakulkijoiden taajuudelle. Kokoontuessa otamme vastaan uteliaiden ihmisten kyselyitä ja kommentteja (”Mistä muusta tää kertoo ku kaupunkirotista?”) ja roskakatokselle pysähtyessä havainnoimme yöpuulle toisiaan kutsuvia variksia. Saamme kuulla Myllypuron historiasta ja ylipäätään lähiön ideasta sekä siitä, miten muunlajiset tulkitsevat kaupunkiympäristöön jättämiämme viestejä. Pääsemme ihastelemaan pienten jalkojen kololta toiselle tallaamia polkuja.
Ääniä roskiksesta ja muita tiedotteita
Opastetun kävelyn jälkeen esitys jatkuu ääni-installaationa Alakivenpuistossa, Myllypuron täyttömäen juurella. Alueella sijaitsi aiemmin Vartiokylän kaatopaikka, joka saastutti maan niin perinpohjaisesti, että siihen sittemmin rakennetut talot piti purkaa ja asukkaat evakuoida. Myrkyttynyt maaperä kapseloitiin ja sen päälle kasattiin täyttömäki.
KUVA: Saara Autere
Suunnistamme pimeässä puistossa paitsi kartan, myös kuulo- ja näköaistin avulla ääniteosten luo, jotka on ripoteltu kulkuväylien varrelle. Johanes Timothyn muun muassa rottien ja ympäristön äänistä sekä saksofonista soitannasta koostamaa ääniteosta lukuunottamatta nauhoitteilla puhuu eri alojen tutkijoita, jotka ovat erikoistuneet työssään rottiin. Olli-Pekka Jauhiaisen äänisuunnittelemissa haastatteluissa on vahvasti läsnä ympäristö, varsinkin linnut, haastattelut on nauhoitettu päivätodellisuudessa, ehkä kuitenkin tässä samassa paikassa.
Esityksen kesto ei salli jokaisen noin vartin mittaisen haastattelun kuuntelemista kokonaan, mutta niihin pääsee onneksi käsiksi jälkeenpäin (täällä). Tautiekologi Tuomas Aivelo puhdistaa rottien maineen mustan surman levittäjinä: itse asiassa levittäjiä olivat kaupungista toiseen kulkevat ihmiset, joiden mukana tautia kantavat kirput pääsivät uusien rotta- ja ihmispopulaatioiden kimppuun. Historian tutkija Heta Lähdesmäki kertoo siitä, miten tarkastellaan ihmisten ja muiden eläinten suhteita menneisyydessä. Psykologi Karolina Lukasik käy koskettavasti läpi muistoaan koe-eläinlaboratoriosta ja muistuttaa, että utopia ei ole paikka, vaan hetki ajassa.
Roskiksesta kuuluva kasvatustieteilijä Virpi Valtosen ääni kutsuu rottaa ihmisen peiliksi: kun ihminen kylvää ruoantähteitään huolimattomasti ympäristöön, hän saa seuraksi rottia. Samalla tavalla kaatopaikkaa voisi pitää ihmisyyden peilinä tai alitajunnan salojen paljastajana.
Yhdessä, mutta erikseen
Rat Cityn fragmentaarisuus kasvattaa uteliaisuutta ja houkuttelee sukeltamaan syvemmälle esityksen esittelemiin rotankoloihin.
Eläinoikeusnäkökulmasta rotat kuuluvat kiinnostavaan ryhmään. Sue Donaldson ja Will Kymlicka ovat Zoopolis-kirjassaan teoretisoineet ihmisten liepeillä mutta silti vapaina elävät olennot liminaalisiksi eläinasukkaiksi (liminal animal denizens): he elävät keskuudessamme, mutta eivät kanssakansalaisina (co-citizens) kuten koirat tai naudat. Linturikin mainitsee, että esimerkiksi juuri rotat ovat tällaisia välitilan eläjiä, joiden riippuvuussuhde ihmiseen on hyvin erilainen kuin todellisilla villeillä tai toisaalta domestikoituneilla lajeilla.
KUVA: Sara Autere
Tällaisille eläimille ihmisistä on eniten hyötyä suhteessa haittaan ja he jopa vapaaehtoisesti valitsevat ihmisen läheisyyden. Ihmislajin mieli- ja väkivaltaisuuden huomioon ottaen saisimme olla positiivisesta huomiosta oikein hyvillämme.
Osallistava kokemus
Rat Cityn performatiivisin osuus on yhteinen lopetus, jossa yleisö kiertää jonona täyttömäen huipulle saksofonia soittavan Heli Hartikaisen perässä. Asetelma on kuin onnellisemmassa versiossa Hamelnin pillipiiparista: rottien kanssa voidaan jakaa kaupunkitila eikä ihmislapsiakaan vangita vuoren sisään. Mäen huipulla sijaitsevan viemärikannen päälle on katettu mehutarjoilu.
Esitys- tai mitään muutakaan taidetta on vaikeaa jollei järjetöntä arvioida hyvä–huono-akselilla. Mutta kun teos onnistuu avaamaan kokijan aistit toisenlaisen – tai jopa kerrassaan toisen – maailman olemassaololle, sitä voi pitää onnistuneena.
Työryhmä: Maija Linturi, Camilla Anderzén, Vera Boitcova, Sanna Nissinen, Olli-Pekka Jauhiainen, Johanes Timothy, Heli Hartikaisen
Haastateltavat: Nina Nygren, Tuomas Aivelo, Karolina Lukasik, Virpi Valtonen, Santtu Pentikäinen, Heta Lähdesmäki
Tuotanto: Mad House Helsinki ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu
