Pentti Linkolalla on korkean paikan kammo, mutta sisäisen kutsumuksen voimalla hän kiipeää kalasääsken pesälle hongan latvaan. Korkeuksista käsin kokemansa kauneuden äärellä hän valaistuu. Tätä kaikkea ei ole voitu tarkoittaa vain ihmislajille.
Tämä on avainkohtaus Eeva Putron ja Atro Kahiluodon kirjoittamassa Pentti Linkola – kaltaisemme? -näytelmässä. Sen päähenkilö tuntuu usein muutenkin muuttuvan linnuksi itsekin.
”Vain teatterissa voi tehdä tällaista. Mietin itse, että hemmetti, eihän toi Pentti oikeastaan ajatellutkaan olevansa ihminen. Minulle tämä ristiveto ihmisyyden ja lintuuden välillä on tärkeää myös siksi, että se lintuus on ikään kuin kaikkien lajien puolesta ajattelemista”, kertoo esityksessä myös näyttelevä Putro.
Näyttämön kaikki viisi esiintyjää (Putron ohella Mia Hafrén, Timo Tuominen, Panu Varstala ja esityksen säveltäjä-muusikko Roni Martin) samastuvat kukin vuorollaan Linkolaan ikään kuin iskisivät tarinaa kansanrunoilun hengessä tupaillassa tai kalevalaisessa nuotiopiirissä.
”Tämä pitää paikkansa” myöntää esityksen ohjannut Kahiluoto. ”Puhuimme Ronin kanssa, että musiikista olisi hyvä kuulua arkaaisempaa tekemisen ja esittämisen tapaa. Emme myöskään halunneet vetää tarkkaa linjaa, onko tämä eeppistä teatteria, tarinankerrontaa vai brechtiläistä vai jotain ihan muuta.”
Putron mielestä työprosessissa oleellista oli tekijöiden yhteinen halu pohtia omia tapojaan katsoa Linkolaa.
”Ennen teatteriuraa opiskelin biologiksi, ja siksi minun on helppo samaistua ajatukseen, että ihminen ei ole sen tärkeämpi laji kuin muutkaan. Samalla ehkä isoimmat omat oivallukset liittyivät siihen myötätuntoon, jota aloin kokea Penttiä kohtaan.”
Kansallinen vastarannankiiski
Linkola sopii juuri Kansallisteatteriin monestakin syystä. Hän pyöräili, hiihti ja souti läpi kaikki sodan jälkeisen Suomen rakenteelliset mullistukset. Samaan aikaan, kun agraari-Suomesta tuli kaupungistuva teollisuusmaa ja lopulta nykyinen tietoyhteiskunta, hän teki raskasta tuplavuoroa perinteisen kalastajantyön ja maanisen luontohavainnoinnin äärellä.
Linkolan sitoumus fyysiseen askeesiin nousee näytelmässä esiin kohtauksissa, joissa Linkola nostaa loputtomia verkkojaan ja soutaa perhettään myrskyn keskellä Ahvenanmaan ympäri.
”Niissä näkyy myös Linkolan koneidenvastaisuus, kuten sekin, miten hänen mielestään ihmisen paras osa elämästä on fyysisen työn antama nautinto”, Kahiluoto huomauttaa. ”Ja tuohan hän vihreälle liikkeelle tarjoamassa ohjelmassaan esiin sen, että kukaan ei tarvitsisi oikeastaan mitään tavaraa”, hymähtää Putro.
Kahiluodon mielestä Linkola nostaa myös peiliä kansallisen tekopyhyyden eteen.
”Me suomalaiset ajattelemme, että maamme on metsien ja tuhansien järvien maa vähän niin kuin kansallislaulussakin. Todellisuudessa Suomessa on maailman tihein metsätieverkosto, ja kun menemme ihailemaan kansallismaisemaa vaikka Kolille, meidän on tarkkaan valittava mihin suuntaan katsomme, että illuusio toteutuisi edes jotenkin.”
Näytelmässä kuvataan myös, miten raskaana Linkola itse koki luontopäiväkirjoihinsa tallentamansa luontokadon etenemisen. Hänen masennuskautensa ja näiden tuntojen välittäminen kirjoissa löytävät varmasti kaikupohjaa myös tämän päivän ilmastoahdistuksesta.
”Se pakkomielle kaiken kirjaamisesta on myös hyvin ihmismäistä. Samalla se on tosi surullista, hänhän oikeasti halusi säilyttää kaiken lajikirjon”, huokaa Putro.
Toivon horisontti
Näytelmä ei peittele Linkolan äärimmäisiä lausuntoja. Mukaan ovat mahtunet puheet natsien, WTC-iskujen ja Baader-Meinhof-terroristijärjestön tekojen ansioista ihmiskunnan vähentämisen saralla.
”Nuorena Linkolaa lukiessani ajattelin, että hyvä kun joku puhuu auki omia tuntojani siitä, että rajatussa tilassa ei voi olla loputtomiin kasvua. Mutta nämä fasismikommentit koin henkilökohtaisesti suorastaan petokseksi – siis että siinähän hän alkoi tehdä tyhjäksi kaikkea aiemmin sanomaansa”, kertoo Kahiluoto.
Putron mielestä kärjistetyt puheet olivat Linkolalle yksi keino tulla kuulluksi.
”Terrorismi ei edistä mitään hyvää. On silti hämmentävää, että monet ihmiset ovat valmiita itsensä uhraamiseen ja muihin äärimmäisiin tekoihin esimerkiksi uskonnon tai isänmaan puolesta, mutta eivät täysin nähtävissä olevan ympäristön tuhoutumisen takia. Tämä liittyy varmaan siihen, että meillä on DNA:ahan kirjoitettuna tilan raivaaminen muilta. Myös ne sodat ja terroriteot uskonnon nimissä ovat enemmän valtataistelua ja levittäytymistä kuin sitä uskontoa itseään.”
”Ihminen on laji siinä missä peippokin”, hän siteeraa näytelmän yhtä kiteyttävää repliikkiä.
Entä voiko taiteen kautta vaikuttaa yhteiskunnan kulkuun?
”Olen kohta 40 vuotta tehnyt taidetta ja sen myötä uskoni taiteen kykyyn vaikuttaa yhtään mihinkään on koko ajan heikentynyt. Me taiteilijat vähän petämme itseämme ajatellessamme, että kantaaottava taide yksin riittää. Jos taide oikeasti kykenisi muuttamaan maailman, johan tämä olisi muutettu. Minusta yhteiskunnallinen muutos vaati taiteentekijöiltäkin osallistuvaa yhteiskunnallista toimintaa”, linjaa Kahiluoto.
”Toisaalta kyllähän me olemme kaikki osa kokonaisuutta. Itse toivon, että esimerkiksi ne ihmiset, jotka päätyvät syystä tai toisesta katsomaan tätä esitystä, kiinnostuvat globaalista luontokadosta ja sen estämisestä”, täydentää Putro.
”Kaikki vaikuttaa johonkin ja ehkä me ihmiskuntana yhdessä ollaan kuitenkin siirtymässä kohti jotain uutta aikaa.”
Esitykset Vallilan Kansallisteatterissa ovat päättyneet. Syksyllä ne jatkuvat peruskorjauksesta valmistuneella Pienellä näyttämöllä.
Kuuntele myös:
