Voiman tytäryhtiön kustantama Le Monde diplomatique Suomi tekee yhteistyötä Baltian median kanssa ja julkaisee tänä vuonna artikkeleita Riiassa toimivasta verkkojulkaisu Meduzasta.
Meduza on suurin Venäjän ulkopuolella toimitettava venäläinen oppositiomedia.
Osana yhteistyötä myös Voima julkaisee Meduzan juttuja. Tämä artikkeli on julkaistu Meduzassa 18.1.2023.
Kreml uskoi saavansa ukrainalaiset kauhun valtaan pelkästään pelottelemalla heitä suurhyökkäyksellä. Ukrainan oli tarkoitus antautua ilman vastarintaa, mutta Moskovan yllätykseksi maa ei halvaantunutkaan pelosta, eikä ole vieläkään antanut sille valtaa. Eurooppalaisten taas olisi pitänyt pelätä kaasusulkua, taipua nöyrästi Venäjän tahtoon ja purkaa pakotteet vastineeksi toimitusten jatkamisesta. Ydinaseilla uhkailun oli tarkoitus toimia pelotteena moneen suuntaan, mutta sillä ei ole ollut mainittavaa vaikutusta sodan kulkuun. Kremlin painostus ja uhkaukset ovat tuottaneet tulosta ainoastaan Venäjällä, eikä sekään jatku loputtomiin.
Pelottomat ukrainalaiset
Sodan alussa presidentti Vladimir Putin neuvonantajineen uskoi välittömään menestykseen suhteellisen pienellä panostuksella. Laskelmissa ei otettu huomioon Ukrainan mahdollista vastarintaa, sillä Kreml oletti Ukrainan ja erityisesti sen poliittisen johdon jäykistyvän kauhusta jo Venäjän sotilaiden pakkautuessa maan rajoille. Laajamittaisen hyökkäyksen piti olla viimeinen silaus, jolla riistettäisiin kaikki toivo ja nujerrettaisiin maa Venäjän tahtoon. Sotilasasiantuntijoiden mukaan Venäjän armeijalla ei kuitenkaan ollut edes hyökkäyksen alussa riittävää vahvuutta valloittaa Ukrainaa tai hallita sen koko aluetta. Aika on osoittanut heidän näkemyksensä oikeaksi: Venäjä ei selvästikään ollut varautunut pitkään sotaan. Nopean voiton piti olla “moraalinen” eli sen kaavailtiin toteutuvan pelkällä voimannäytöllä — ei käytöllä.
Venäjän armeijan kyky kylvää kuolemaa ja tuhoa on kaikesta huolimatta valtava. Putin ei ole onnistunut murtamaan Ukrainan puolustustahtoa, joten hän pyrkii maksimoimaan vastustajansa aineelliset tappiot ja luottaa sodankäynnissä kulutustaktiikkaan. Siviiliuhrien määrä on YK:n arvion mukaan jo 18 000, puolet maan energiainfrastruktuurista on vaurioitunut tai tuhoutunut kokonaan ja lähes 40 prosenttia väestöstä on humanitaarisen avun tarpeessa. Kiovan kauppakorkeakoulun arvion mukaan lähes puolet maan rakennuksista on pian käyttökelvottomia. Tuhon laajuus huomioiden ukrainalaisten urheus on hätkähdyttävää.
Sodan jatkuttua yli vuoden on käynyt selväksi, että Venäjän nyt jo menetetty vaikutusvalta perustui lähes yksinomaan sen kykyyn ylläpitää mielikuvaa vahvasta sotilasmahdista. Osa sen strategiaa oli myös saavuttaa kansainvälistä luottamusta vähintäänkin turvallisuus- ja energiapolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Tämänkaltaisten tekijöiden varaan rakentuva voima-asema on tehokas uhka vain niin kauan, kuin se ei joudu tosielämän testiin, jossa se saattaa murentua hyvinkin nopeasti — aivan kuten nyt on käynyt.
Pragmaattiset eurooppalaiset
Kremlin Eurooppaa vastaan käymä energiasota perustuu sekin pelotteluun. Maan johto oletti, että eurooppalaiset säikähtäisivät kaasusulkua, myöntäisivät riippuvaisuutensa Venäjästä ja anelisivat toimitusten jatkamista. Venäjä rajoitti kaasuvientiä oma-aloitteisesti jo ennen sanktioiden asettamista yrittäen sitten neuvotella pakotteiden poistamisesta aiempien kaasumäärien palauttamisen vastineeksi. Nord Stream 1 -kaasuputken toimitukset olivat vähentyneet jyrkästi jo syyskuun 2021 loppupuolella, ennen putken räjähdystä. Kreml syytti tuhotyöstä brittejä ja amerikkalaisia, amerikkalaiset Kremliä. Eurooppalaiset virkamiehet puhuivat tapauksesta mahdollisena “sabotaasina” viitaten Venäjän suuntaan. Virallista tietoa syyllisestä ei edelleenkään ole.
Räjäyttipä kaasuputken kuka tahansa, Venäjän kaasun kokonaisvienti laski ensimmäisen sotavuoden aikana 45 prosenttia. Vienti Eurooppaan kutistui vielä huomattavasti enemmän, 88 prosenttia. Eurooppa ei kuitenkaan jäätynyt, sillä se onnistui nopeasti korvaamaan osan Venäjän toimittamasta kaasusta nestekaasulla ja tehostamaan varastokaasun käyttöä. Täydet kaasuvarastot ja leuto talvi helpottivat tilannetta. Saksa pystytti ennätysajassa uuden nestekaasun tuontiin tarkoitetun terminaalin Wilhelmshaveniin ja tammikuun alussa kaasun hinnat Euroopan TTF-kaasupörssissä palasivat taas sotaa edeltävälle tasolle.
Keskinäisen luottamuksen ja energiayhteistyön aikaan ei ole paluuta, vaikka räjähtänyt putki otettaisiinkin taas käyttöön. Energiasota jatkuu ja seuraavasta talvesta voi tulla Euroopalle huomattavasti kulunutta vaikeampi jo pelkästään siksi, että varastojen täyttäminen arvaamattoman kalliilla nestekaasulla tulee maksamaan paljon enemmän kuin aiemmin niin edullinen putkikaasu. Kansainvälisen energiajärjestö IEA:n vuosiraportin mukaan sota on vauhdittanut voimakkaasti Euroopan suurimpien maiden siirtymistä uusiutuvan energian käyttöön, eikä suuntaus käänny enää kovin herkästi. Uusiutuvien energialähteiden käyttö ei vielä ole tärkein energian tuotantomuoto, mutta useiden arvioiden mukaan energiankulutuksen kasvun osuus tulee perustumaan nimenomaan niiden lisääntyvään käyttöön. IEA:n laskelmien mukaan Venäjän osuus maailman öljy- ja kaasumarkkinoilla tulee laskemaan vuoteen 2030 mennessä noin puoleen tämänhetkisestä tasosta, eikä enää palaa sotaa edeltäviin lukuihin. Venäjä siis menettää asemansa energian suurvaltana aloittamansa sodan seurauksena.
Rauhalliset amerikkalaiset
Venäjän ydinaseilla uhkailun oli tarkoitus toimia pelotteena Yhdysvaltojen suuntaan. Useat värikkäät ja hieman harkitsemattomasti muotoillut lausunnot voidaan tiivistää seuraavaan viestiin: Venäjä voi sotilaallisen doktriininsa mukaisesti käyttää ydinaseita ainoastaan vastauksena aggressioon ja maan olemassaoloon kohdistuvaan uhkaan, mutta se voi siitä huolimatta käyttää niitä ensin.
Putin on avannut Venäjän ristiriitaista logiikkaa YK:n ihmisoikeusneuvoston kokouksessa ja samalla paljastanut sanoillaan, että Venäjä itse on kasvavan ydinuhan lähde: “Palatakseni Venäjän mahdolliseen ydinaseiden käyttöön, Venäjä ei missään tapauksessa käytä ydinaseita ensin. Ja jos se ei missään olosuhteissa käytä niitä ensin, se ei käytä niitä myöskään toisena. Sillä ydiniskun kohdistuessa alueeseemme, ovat Venäjän mahdollisuudet vastata iskuun hyvin rajalliset”.
Tämä ajatusmalli auttaa hahmottamaan sitä, miten Putin perustelee Venäjän toimintaa itselleen ja muille: mikäli Venäjä ei olisi hyökännyt Ukrainaan, länsi, jota myös Ukraina edustaa, olisi hyökännyt Venäjälle. Aloittamalla sodan Venäjä siis pyrkii ehkäisemään sen.
Edelliset sanavalinnat huomioiden on silti syytä muistaa, että nykyinen todellisuus eroaa huomattavasti historian menneisyyden vaarallisista käänteistä. Tilanne ei ole samanlainen kuin vuonna 1945, jolloin Yhdysvallat käytti ydinaseita Japania vastaan. Hyökkääjämaa Japani oli häviämässä sodan ja Yhdysvallat oli yksi Hitlerin vastaisen koalition johtajista. Myöhemmin on osoitettu, että Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetuilla pommeilla ei juuri ollut vaikutusta sodan ratkaisun kannalta. Ne olivat pikemminkin karmaiseva voimannäyte, joka johti yli 200 000 siviilin kuolemaan.
Nykyinen tilanne eroaa myös kylmän sodan aikaisesta vastakkainasettelusta. Vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisin ja vuonna 1983 Able Archer 83 -harjoituksen aikana käyty hermotaistelu johtui avoimen ja näkyvän toiminnan lisäksi siitä pelosta, että kahden supervallan välinen ydinpariteetti olisi vaarassa luisua epätasapainoon. Molemmat osapuolet pelkäsivät vihollisen saavan vaarallisen edun tai jopa aloittavan lopullisen “tuomiopäivän” sodan. Vuonna 1962 Yhdysvaltain johto epäili, että Neuvostoliitto valmisteli ydinhyökkäystä Amerikkaa vastaan Kuubasta käsin. Neuvostoliitto taas päätteli vuonna 1983, että länsivallat valmistautuivat harjoitusten varjolla Neuvostoliittoon kohdistuvaan ydinhyökkäykseen Länsi-Euroopan alueelta.
”Vuonna 2022 Putin ei pyri ylläpitämään häilyvää ydinpariteettia Yhdysvaltojen kanssa, koska se ei juuri ole nyt uhattuna”, kirjoittaa Fiona Hill, Brookings Institutionin stipendiaatti ja useiden Yhdysvaltain presidenttien entinen neuvonantaja. ”Sen sijaan hän uhkaa yksipuolisella iskulla, koska hän ymmärtää häviävänsä aloittamansa sodan.”
Nykyisen tiedusteluteknologian kehityksen ansiosta kaikki joukkojen liikkeet ovat helposti havaittavissa ja niistä ollaan tarkkaan perillä. Yritykset manipuloida vastustajaa käyttämällä hyväksi menneisyydestä kumpuavia pelkoja ovat niin läpinäkyviä, että ne aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Voidaan todeta, ettei Kreml ole onnistunut pelottelemaan länsimaisia vastustajiaan, sillä nämä ovat pysyneet hyvinkin rauhallisina.
Pelokkaat venäläiset
Venäjän johto on hallinnut venäläistä yhteiskuntaa pelolla koko Putinin valtakauden ajan. Sotavuoden aikana se on peräti kolminkertaistanut ponnistelunsa pitääkseen kansalaiset tiukasti aisoissa. Riippumattoman venäläisen ihmisoikeusjärjestö OVD-Infon mukaan viranomaisten viime vuonna käynnistämät sortotoimet olivat laajuudeltaan ”ennennäkemättömät”. Pelkästään viime vuoden aikana sodanvastaista toimintaa koskevien vireille pantujen rikosasioiden määrä (378 syytettä) on likimain yhtä suuri kuin koko edeltävien kymmenen vuoden sortokampanjoihin liittyvien tapausten määrä yhteensä, alkaen Bolotnaja-aukion “tapauksesta”.
Kansalaisten vaino on mahdollista nopealla tahdilla luodun uuden lainsäädännön ansiosta. Vuonna 2022 federaation rikoslakia laajennettiin pykälillä, jotka koskivat ”asevoimia koskevien väärien tietojen tahallista levittämistä” sekä ”julkisia toimia, joiden tarkoituksena on heikentää Venäjän asevoimien toimintaa”. Rikoslakiin lisättiin myös ”luottamuksellinen” yhteistyö ulkomaisten valtioiden ja järjestöjen kanssa. Uusina pykälinä lainsäädäntöön hyväksyttiin ”vieraan vallan vaikutuksen alaisena olevien henkilöiden toiminnan valvominen” eli kiristetty laki ulkomaisista “agenteista” sekä ”ei-perinteisten sukupuolisuhteiden” niin kutsutun propagoimisen täyskielto.
Yhteiskunnallisen painostuksen välineeksi voidaan lukea myös liikemies Jevgeni Prigožinin tilapäinen statusnousu, joka on epäilemättä tapahtunut Putinin siunauksella. Prigožinin aseman edistäminen on signaali siitä, että valtio haluaa ulottaa väkivallan monopolinsa myös rikollisen väkivallan puolelle ja saada järjestäytyneen rikollisuuden palvelukseensa. Venäjän valtio ei etsi legitiimiyttä, vaan yhteiskunnan alistamista väkivallalla, materiaalisella kiristyksellä sekä propagandalla – joskin viimeisen merkitys on vähenemään päin.
Kremlin toiminta on johtanut venäläisen yhteiskunnan polarisoitumiseen ja yhä jyrkempään jakautumiseen epätasa-arvoisiin ryhmiin. Suurin osa niistäkin, jotka eivät tue sotaa, tunnustavat sen väistämättömäksi ja etsivät mahdollisuuksia selviytyä tai jopa ansaita rahaa sen avulla. Kuten talousanalyytikko Aleksandr Koljandr on todennut, Kremlillä on kiire luoda uusi väestönosa, joka hyötyy sodan jatkumisesta. Satojen tuhansien sopimussotilaiden ja varusmiesten palkkiot ylittävät roimasti heidän rauhan aikaiset yhteenlasketut tulonsa. Lisäksi kaikki puolustusalaan liittyvää liiketoimintaa sekä pakotteiden kiertämiseen tähtäävää tuontia harjoittavat tai tuonnin korvaamiseen liittyvillä aloilla työskentelevät hyötyvät sodasta ja sanktioista. Kreml pyrkii korvaamaan taistelutahdon sekä taloussektorin vaihtoehtojen puutteen jatkuvilla aineellisilla kannustimilla. Sodanvastaiset mielenosoitukset on tukahdutettu uhkailulla ja kostotoimilla. Sodan vastustajia pusketaan ulos maasta. Energia- ja muiden vientitulojen pudottua tärkein tulontuoja on valtion budjetti, joka keskittyy yhä enemmän sodan turvaamiseen. Valtion eri muodoissa annettavan tuen saaminen edellyttää, että kansalainen nielee kritiikin ja kilpailee maan johdon suosiosta osoittamalla uskollisuuttaan. Venäläisen yhteiskunnan hallitseminen pelon avulla on osoittautunut paljon helpommaksi kuin Ukrainan, Euroopan ja Yhdysvaltojen pelottelu.
Kahlittu Leviathan
Venäjän johtajien mukaan he olivat pakotettuja aloittamaan Euroopan suurimman sodan 80 vuoteen taatakseen oman maansa turvallisuuden. Sanat ”turvallisuus” ja ”turvatakuut” toistuvat venäläisessä retoriikassa ja niiden tarkoituksena on oikeuttaa hyökkäys ja muokata kansan mielipiteitä. Fiona Hill huomauttaa, että kyseessä on Venäjän politiikan systeeminen paradoksi: valtio vaatii turvallisuutta sen kaikissa muodoissa, mutta toimii samaan aikaan aktiivisesti herättääkseen yhä suurempaa pelkoa. EU-kansalaiset, amerikkalaiset ja miljoonat ihmiset Ukrainassa ovat näyttäneet hyviä vaihtoehtoja sille, miten Kremlin harjoittamaan manipulaatioon kannattaa reagoida. Venäjän sotilaallinen sekä energia- ja talouspolitiikkaan liittyvä aggressio naapureitaan ja pitkäaikaisia kauppakumppaneitaan kohtaan aiheuttaa suoraan ja välillisesti ennennäkemättömiä katastrofeja ja ongelmia – tietenkin ensisijaisesti Ukrainalle. Tästäkin huolimatta Venäjän toimet herättävät nykyisin vähemmän pelkoa kuin historian aiempien vaikeiden kausien aikana.
Niin kauan kuin Venäjää hallitsee sen nykyinen johto, maa tulee pysymään yhtenä maailman vaarallisimmista maista. Tästä vallitsee laaja yksimielisyys, mutta jäljelle jää epäilys siitä, tulevatko asiat olennaisesti muuttumaan vallan vaihtuessa. Moskovan toimintaa koskevien takuiden luominen tulee olemaan välttämätön osa kaikkien Venäjän kanssa tekemisissä olevien valtioiden politiikkaa tulevina vuosikymmeninä. Venäjän kehittäminen paremmaksi paikaksi ja asenteiden muuttuminen sitä kohtaan — jos se on edes mahdollista — voi tapahtua ainoastaan, jos venäläiset lakkaavat pelkäämästä johtajiaan. Kapea käytävä, Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo –kirjan kirjoittajat Daron Acemoglu ja James A. Robinson käyttivät ilmausta ”Kahlittu Leviathan” kuvatakseen Venäjän ja sen kansalaisten pidemmän tähtäimen toivotunlaista kehitystä. Se, että venäläiset kahlitsevat hirviönsä, on heidän oman tulevan hyvinvointinsa edellytys.
Päätän kirjoitukseni Raamatun Sananlaskujen kirjan jakeeseen: ”Jumalaton pakenee, vaikka kukaan ei aja häntä takaa, mutta oikeamielinen on rohkea kuin leijona, hän ei pelkää”.
Kirjoittaja Maksim Trudoljubov on Venäjän ja Euraasian tutkimukseen keskittyvän Kennan instituutin vanhempi tutkija ja Meduzaa avustava toimittaja. Hän on työskennellyt The Moscow Timesin toimittajana sekä talouslehti Vedomostin mielipideosaston päällikkönä. Trudoljubov on kirjoittanut New York Timesiin vuodesta 2013 lähtien.
Lisää aiheesta
Hill F. Freedom from Fear. The fourth 2022 Reith Lecture for the BBC
Corey R. Fear: The History of a Political Idea. New York: Oxford University Press, 2004.
Талеб Н. Антихрупкость. М.: Азбука-Аттикус, 2014
