Kaukasiassa lepäävä Georgia on ikivanha runouden maa. Giorgi Arabuli (s. 1991) on georgialainen nuori nouseva runoilija sekä teatteri- ja elokuvaohjaaja. 

”Ammennan erityisesti kotiseutuni Khevsuretin perinteistä, mytologiasta, rituaaleista, mystiikasta ja tarinoista, jotka kertovat todellisten tai myyttisten henkilöiden elämästä”, sanoo Arabuli katukahvilassa keskellä Tbilisin vanhankaupungin värikästä hyörinää. 

Tbilisi on Georgian pääkaupunki. Khevsureti taas on maakunta Pohjois-Georgiassa, Venäjään kuuluvan Tšetšenian rajalla, ylhäällä Kaukasusvuorilla, jotka nousevat yli 5000 metrin korkeuteen.

Georgiassa maakunnat eivät ole ehkä niin omintakeisia kuin jossain päin Pohjois-Kaukasiaa tai Azerbaidžania, jossa viereisissä laaksoissa sijaitsevissa kylissä asuvat joskus aivan eri kansat ja puhutaan eri kieliä. Silti myös Georgian Kaukasusvuorilla elää omaleimaisia kulttuureja. Khevsureti on Svanetin ja Tushetin ohella maan vaikeakulkuisimpia alueita. Eristyneisyys onkin aiheuttanut sen, että vuoristossa on usein eletty paitsi syrjässä myös vapaammin – ja vanhat perinteet ovat säilyneet. Esimerkiksi Khevsuretissa miehillä oli vielä 1930-luvulla tapana pukeutua rengaspanssariin rosvojen ja vaarojen varalta. Puoli-animistinen Pyhän Yrjön kultti eläinuhreineen elää seudulla yhä.

”Kuulin lapsena kotikylässäni Chirdilissä paljon kertomuksia ja taruja. Nyt käytän niitä runouteni materiaalina. Pyrin puhumaan nykaikaisista aiheista”, selittää Arabuli. 

Hänen mukaansa vanhoista tarinoista voi löytää todella kiinnostavia juttuja ja henkilöhahmoja, jotka puhuttelevat edelleen. 

Nykyään Tbilisissä asuva Arabuli työskentelee ohjaajana Dushetin draamateatterissa. Runous on kuitenkin hänen suurin intohimonsa. Hän on julkaissut kaksi runokokoelmaa, Gzaze gasvla (”Liikkeellelähtö”, 2012)  ja Gvrini (”Niittolaulu”, 2017). Liikkeellelähtö voitti vuonna 2016 Tsinandalin kirjallisuuspalkinnon parhaana runokokoelmana. 

Viime vuonna Arabuli ohjasi myös elokuvan, joka käsittelee khevsuretilaisia rituaaleja, mytologiaa ja hänen omaa runouttaan.

Niittäminen symboloi kuolemaa                   

Georgialainen runous syntyi jo antiikin aikana, ja kirjallisuutta georgialaisessa kulttuurissa on ollut viimeistään 400-luvulta lähtien, jolloin keksittiin georgialaiset aakkoset. 

Maan kansalliskirjailijana pidetään suurvalta-aikana 1100-luvulla elänyttä Shota Rustavelia, jonka tunnetuin teos on sekä eurooppalaisesta että persialaisesta kirjallisuudesta ammentava eeppinen runoelma Vepkhistkaosani (”Ritari pantterintaljassa”). Myös nykyaikainen runous syntyi Georgiassa varhain, jo 1800-luvun lopulla, samassa aallossa venäläisen modernistisen ”hopeakauden” kirjallisuuden kanssa. Georgialaisilla nykyrunoilijoilla on takanaan pitkä ja moninainen perinne, josta ammentaa.

Arabuli on ottanut vaikutteita myös muistiin kirjoitetusta kansanrunoudesta, jossa on paljon aineksia suullisesta perinteestä.

”Khevsuretin kansanrunous, kuten yleensä kaukasialainen folklore, on hyvin dramaattista ja traagista – tässä se eroaa eurooppalaisesta kansanrunoudesta. Kansanrunous on usein myös erittäin filosofista”, selittää Arabuli ja jatkaa: ”Toisen kokoelmani nimi Gvrini viittaa Pshaville ja Khevsuretille tyypillisiin lauluihin, joita miehet lauloivat niittäessään.”

Arabulin mukaan khevsurit ja naapurimaakunnan heimo pshavit uskoivat, että niittäminen oli sekä elintärkeää tuottaessaan karjalle rehua talveksi että myös läheisessä symbolisessa suhteessa kuolemaan, tuonelaan ja vainajien sielujen muiston kunnioittamiseen. 

Kaukasialaista identiteettiä etsimässä                      

Perinteiden hyödyntäminen ei ole Arabulille pelkkää juuriin uppoutumista ja paikallisen kulttuurin vaalimista globaalissa maailmassa. Hän etsii mytologiasta ja perinteistä myös yleiskaukasialaista identiteettiä.

”Kaukasialaisuus on sekoitus itää ja länttä, eurooppalaisuutta ja aasialaisuutta – vaikutteita on tullut monesta eri suunnasta – ja silti paikalliskulttuurit ovat täällä säilyneet omaleimaisina. Tärkeitä ovat erityisesti vieraanvaraisuuden perinne ja esivanhempien muistoa kunnioittavat rituaalit.” 

”Mielestäni kaikilla Kaukasian kulttuureilla on yhteiset juuret”, pohtii nuori runoilija.

Arabulin mukaan jotkut georgialaiset nykyprosaistit kirjoittavat fantasiakirjallisuutta, jossa liehuu mytologisia aiheita. Runouden puolella hän pitää kuitenkin itseään ainoana, joka ruotii perinteitä ja mytologiaa. 

”Vaikka nykykirjallisuudessa näkyy myös kokeellisuus, jossa keskitytään muodon uudistamiseen, georgialaisessa kulttuurissa ovat nyt enemmän esillä sosiaaliset ongelmat – tämä on suosituin teema niin kirjallisuudessa, teatterissa kuin elokuvassakin”, sanoo Arabuli.

Sosiaalisten ongelmien käsittely juontaa juurensa Georgian uuden itsenäisyyden ajan vaikeaan talouskehitykseen ja yhteiskunnallisiin jakoihin: rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on iso, korruptio vaivaa ja demokratiakehitys, joka näytti lupaavalta vielä 2010-luvun alkuvuosina, ei ole viime aikoina edistynyt.

Vuorilla elämän näkee kokonaisuutena                      

Omaa runouttaan Arabuli pitää myös tavallaan kokeellisena. Hän pyrkii käyttämään georgian kirjakielen lisäksi khevsuretin murretta ja omintakeisia metaforia, joita ryydittävät eksistentialistiset ajatukset.

”Tärkeintä runoudessa ovat ihmiselämää koskevat kysymykset, ei se onko ne kysytty modernistisesti, postmodernisesti vai jotenkin muuten. Uskon myös, että perimmäiset kysymykset ovat samoja jokaisessa maassa”, pohtii Arabuli.

Nuori mies viihtyy sinänsä Tbilisissä, suurkaupungissa on paljon ihmisiä ja kaikkea tapahtuu koko ajan, mutta sittenkin hänestä vuorilla näkee enemmän elämän kokonaisuudesta.

”Vuorikylissä asuu paljon vähemmän ihmisiä, ja siksi yhdenkin ihmisen elämä tai kuolema on merkityksellinen. Esimerkiksi kuolemaan suhtaudutaan vuorilla aivan toisin kuin kaupungissa. Kylä on ikään kuin mikrokosmos, maailma pienoiskoossa. Vuorilla on enemmän aikaa ajatella tärkeitä asioita, kuten rakkautta ja mitä elämä tarkoittaa”, sanoo uutta runokokoelmaa valmisteleva Arabuli.