Vapaavuoro
Mikä liikuttaa taiteessa juuri nyt? Ajankohtaisia ja ikuisia aiheita.
Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka
Istuin Venus-esityksen katsomossa märkivänä avohaavana, vähän liian alttiina, esityksen ja esiintyjien läheisyydestä läkähtyneenä. Me katsojat olimme hyvin näkyvillä vanhan puuhuvilan valoisassa salissa, seinän vierustoille esiintyjien ympärille asetetuilla tuoleillamme. Nuoret esiintyjät liikkuivat kädenojennuksen päässä, katsovat välillä silmiin. Aistimme toistemme hengitykset. Nielin itkujani, etten paisuisi rajojeni yli, pursuisi katsojasta esiintyjäksi.
Samalla kun pinnistin omia reaktioitani vähemmän näkyviksi, nautin siitä, että olin päässyt mukaan tähän piiriin. Hymisin, elin ja hengitin esiintyjien tahtiin, kelluin heidän voimassaan ja valossaan. Annoin heidän kutsua esiin neljätoistavuotiasta minussa.
Taide voi puristaa kokijansa auki kuin kypsän kastanjan, tuosta vain, ohimennen tallaamalla, ilman että juuri tämä persoonana kiinnostaa teosta tai tekijöitä sen suuremmin. Venusta, esitystä 2020-luvun tyttöydestä, oli tuskin räätälöity juuri minulle. Kun apurahakaavakkeeseen on määritelty, kenelle teos on suunnattu, siinä ei varmaankaan kuvailtu töölöläistä viittäkymmentä lähestyvää esitystaiteen alan monitoimijaa, jonka perheeseen ei kuulu yhtään nykytyttöä. Esitystä ei ollut suunniteltu avaamaan väylää juuri minun lapsuuteeni, tyttöyteen Tuusulassa 1900-luvun lopun sosiaalista mediaa edeltävässä lankapuhelinten ajassa. Teos ei kutsunut minua nimeltä, eikä sillä ollut suunnitelmaa tai terapiapolkua varalleni.
Kuitenkin esitys puhutteli minua sekä taiteellisena tutkijana että entisenä tyttönä. Tai puhutteli, kosketteli, ravisteli, kannatteli, töytäisi, härnäsi, lämmitti, kiihdytti, itketti – bu-huu bu-huu bu-huu*. Osuin teoksen reitille ja annoin sen tulla.
Taide on terapiana sattumanvaraista ja julmaa
Terapiassakin lapsuudenkokemuksia tai ’lasta sinussa’ voidaan herätellä ja koskettaa, mutta tämä tapahtuu päämäärätietoisesti yhteistyösuhteessa, jonka tähtäimenä on asiakkaan kehittyminen, itsetuntemus, hoito tai kuntoutuminen. Terapia on asiakkaan tarpeisiin suunniteltua ja sillä on tavoitteita. Hyvä terapeutti etenee asiakkaan tahtia ja huomioi tämän yksilölliset tarpeet ja tilanteen.
Taide on terapiana sattumanvaraista ja julmaa. Taiteilijaryhmällä Venus-esityksen takana ei ollut tavoitteita juuri minun suhteeni. Tekijät kurottavat kohti yleisöjään, mutta he lähtivät omista kokemuksistaan, ilmaisivat omastaan käsin ja hyvin omaehtoisesti. Minä vain vastasin esityksen yleiseen kutsuun ja sain lipun lunastettuani astua esityksen vastavuoroiseen tilaan. Ja juuri tämä sattumanvaraisuus saa taiteen osuman tuntumaan tärkeältä ja jaetulta.
Teoksen osuma on kuin lahja, joka todistaa, etten ole yksin. Se todistaa kuuluvuuttani juuri siinä, ettei teosta ollut räätälöity minulle, ja silti kaikki tämä pakahduttavuus ja vyöry. Silti voin kokea tämän nautinnon esityksestä ja esiintyjistä, heidän voimastaan. Voin tuntea samanaikaisen kirvelyn ja lämmön, kun tuo voima ja hyväksyntä valuu minunkin lapsuuteeni, minuun.
Näin yhdysvaltalaisen valokuvaajan Sally Mannin lapsikuvia ensi kertaa Punkaharjun Retretissä kun olin juuri astunut lapsuudesta nuoruuteen. Lapsuus oli vielä aivan lähellä ja aikuisuuteni oli vasta kokeiluasteella. Joku on nähnyt, ajattelin Mannin kuvien edessä. Joku on koko ajan nähnyt, kukaan ei vain ole kertonut. Se on siis ilmeistä, kaikki se lapsuuden voima, raakuus, ristiriitaisuus, monimutkaisuus ja seksuaalisuus. Siitä ei vain puhuta.
nautimme sattumanvaraisista osumista, joita ei ole mitoitettu tarpeisiimme
En saanut itseäni irti Mannin kuvista, en voinut ymmärtää, kuinka ihmiset kävelivät näyttelysaleissa eteenpäin tahtiaan muuttamatta. Minulle kuvien paljastus oli järisyttävä. Oli vaikeaa, vaikka samalla merkittävää, kohdata kaikki tämä taidegallerian julkisessa tilassa, tuntemattomien keskellä. Epätietoisuus siitä mihin oman loimottavan ruumiini kaikkine reaktioineen ja eritteineen laittaisin, yhdistyi tässäkin kokemuksessa kiitollisuuteen siitä, että tämä oli jaettua, yhteistä.
Taiteen äärellä, vastavuoroisuuden tilaan ajautuneina, nautimme sattumanvaraisista osumista, joita ei ole mitoitettu tarpeisiimme. Tämä todistaa meille jaettavuuden ja yhteyden saamisen mahdollisuudesta ohi kaiken tavoitteellisen ja päämäärätietoisen. Kun lokeroimme ja määrittelemme, kohdistamme ikäjaotteluin ja kohderyhmin, voimme menettää paljon tästä taiteen suunnattomasta, eli suuntaa vailla olevasta, voimasta. Kiitos Sally Mann ja Venus-työryhmä, kun jaoitte havaintoja omastanne sopeuttamatta ja minuun sovittelematta.
*Once a girl starts crying she needs to keep on crying
Bu-huu bu-huu bu-huu bu-huu
Once a girl starts screaming she needs to keep on screaming
AAAaaaaa-AAAAAaaa-AAAAAAaaaa-AAAAAaaaaa
– ote Venuksen esitystekstistä –
Janina Rajakangas ja työryhmä: Venus. Villa Salin, 2022. Koreografi/ohjaaja: Janina Rajakangas. Koreografin assistentti: Maija Reeta Raumanni. Teoskonsultointi ja lähtöidea: Volta Rajakangas-Moussaoui. Co-koreografit/Esiintyjät: Natalia Foster, Mea Holappa, Seela Merenluoma, Volta Rajakangas-Moussaoui. Tila- ja valosuunnittelija: Alina Pajula. Pukusuunnittelija: Kirsi Gum. Äänisuunnittelija: Tuuli Kyttälä. Tuottaja: Ulrika Vilke. Esitys nähty Baltic Circle -festivaaleilla 25.11.2022.
Sally Mannin valokuvat nähty Elegant Intimacy -yhteisnäyttelyssä, Retretti, Punkaharju, 25. toukokuuta – 29. elokuuta 1993.
Nora Rinne on esitystaiteilija, näyttelijä ja Taiteen paikan toimituskunnan jäsen. Hän tekee taiteellista väitöstutkimusta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa aiheenaan lapset ja lapsuus sukupolvienvälisessä esitystaiteessa.
