Voit kuunnella ääniartikkelin myös lukuisista suoratoistopalveluista, esimerkiksi Spotifystä.
”Onhan akoissa aina omat hyvät puolensa. Ja on kiva, kun ei tarvi mennä yksin nukkumaan. Mut en mää tiiä. Kerran Allanin kans puhuttiin, et jos tässä elämässä pitää vielä joku akka itelleen ottaa, niin pitäis ottaa sellainen, joka ei käytä huumeita. Kun ei semmoisista ole vaimoiksi tai äideiksi. Ne on niin kieroja, ettei tosikaan. Eikä ne pysty koskaan asettamaan perhettä etusijalle. Ne vaan pettää ja juonittelee”, Henkka pohtii Laura Juntusen esikoiskirjassa Subutex-kaupungin kasvatit.
Kirja kertoo raahelaisten addiktien elämästä. Päähenkilö Henkka perehdyttää lukijan raadolliseen huumeiden ympärillä pyörivään elämään.
Juntunen seurasi ”Henkkaa” ja tämän lähipiiriä kahden ja puolen vuoden ajan. Kynnys päästä ulkopuolisena seuraamaan addikteja oli korkea, mutta Juntunen oli jo luottamuksensa ansainnut. Olihan hän ollut osa porukkaa vuosia nuoruudestaan.
”Sairastuin nuoruudessani syömishäiriöön ja masennukseen. Kun tapasin pojat Raahen lukiolla jonain perjantai-iltana, he ottivat mukaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuli olo, että kuulun johonkin.”
Päihteet ovat itselääkintäkeino.
”Aluksi ei tiedä, mihin lähtee. On tosi hauskaa, kunnes elämä muuttuu helvetin raadolliseksi. Elämäni kaikkein kauheimmat asiat ovat tapahtuneet päihdemaailmassa.”
Kuvioihin tuli nopeasti mukaan sukupuolittunut väkivalta. Väkivalta pahensi Juntusen kierrettä ja siitä syntyneet traumat sairastuttivat entistä enemmän.
Naisen ääni ei kuulu kirjassa, kuten se ei kuulu huumemaailmassakaan. Henkalle ja muille raahelaisille naiset olivat ”akkoja”.
”Olen halunnut luottaa lukijan kykyyn myös kyseenalaistaa lukemaansa.”
”Naisviha on sisäänrakennettua siinä ympäristössä”, Juntunen tiivistää.
Naisviha ja naisten tukahdutetut äänet vaivasivat Juntusta kirjantekoprosessin aikana, mutta hän ei halunnut lisätä teokseen alaviitteitä, joista selviäisi mitä mieltä hän itse on. Kirjan maailma aukeaa parhaiten, kun kirjan henkilöt puhuvat asioista kuten he todellisuudessa puhuvat.
”Olen halunnut luottaa lukijan kykyyn myös kyseenalaistaa lukemaansa.”
Päihderiippuvaisten naisten asema on Juntusen mukaan iso ongelma ja epäkohta, josta ei keskustella tarpeeksi. Seksuaalinen ja muu väkivalta on yleistä, jopa normaalia.
”Päihdemaailmassa naisen asema ja rooli on jotakin ihan muuta kuin suomalaisessa yhteiskunnassa yleensä. Luulen, että sitä on hankala ymmärtää. Esimerkiksi parisuhteessa tapahtuvaa väkivaltaa pidetään normaalina, naisen rooli on ottaa se vastaan. Samalla parisuhde suojaa muiden väkivallalta.”
Pysähtyneet luukut, vanhat haavat
Paluu päihdemaailmaan tuntui Juntusesta pelottavan tutulta, kuin paluulta nuoruuteen. Ihmiset sekä hajut olivat samoja. Jukka Pojan Siviiliuhri soi edelleen. Vain päihteiden käytön ja tragedioiden määrä sekä ahdinko olivat kasvaneet.
Nostalgiamatkana alkaneen prosessin kuluessa hän huomasi, miten samat asiat ja päivät toistivat itseään. Vanhat haavat repesivät auki.
Kirjassa Henkka kertoo ajatelleensa, että Juntusen kirjaan osallistuminen olisi ollut kaveriporukan jälleennäkemistä ja menneiden muistelua. Sitä ei juurikaan tapahtunut. Ihmiset, joiden kanssa olisi muisteltu, olivat kuolleet.
”Ei se mitään juhlaa ollut. Meillä oli paljon hauskoja hetkiä, mutta koin sen matkan kyllä henkilökohtaisesti tosi raskaaksi. Nyt viimeiset pari kuukautta on ollut takki aika tyhjä”, Juntunen huokaisee.
Juntusen mukavuusalueen ulkopuolella oltiin aina, kun tilanteissa oli mukana lapsia tai aseita. Epämukavat tilanteet eivät aina päätyneet kirjaan saakka.
Kuten ei päätynyt eräs valoisa, alkukesän yökään.
Silloin Juntunen istuskeli Henkan kanssa Raahen Härkätorin puistossa juttelemassa menneistä. Henkka poltteli jointtia. Juntunen oli väsynyt, koska työpäivä oli ollut pitkä.
”Puhuttiin myös asioista, joita mulle on tapahtunut… Väkivaltakokemuksista niissä päihdepiireissä. Oli todella raskasta käydä niitä asioita läpi ihmisten kanssa, joiden kanssa on elänyt. Se oli ihan erilaista kuin niistä tässä puhuminen, eri tavalla elävää.”
Toimittajana Juntunen sanoo yleensä olevansa ammattiroolin takana, mutta kirjaa tehdessään joutui olemaan myös nuoruutensa Laura.
Vanhojen, jo käsiteltyjen, traumojen uudelleen läpikäynti oli rankkaa, mutta antoi suuntaa siitä, mitä Juntunen seuraavassa kirjassaan käsitellä.
”Haluan käsitellä naisen asemaa päihdemaailmassa enemmän, tutkia sitä ja niitä kokemuksia yhteiskunnalliselta tasolta. ’Henkilökohtainen on poliittista’. Nyt pystyn tarkastelemaan niitä asioita ulkopuolisena ja analyyttisemmin kuin olisin aiemmin ollut valmis.”
