Kun ajattelee omistavansa jonkin, on jo riistänyt siltä elämän, sanoo maasta yhteisvaurautena kirjoittanut toimittaja Christopher Ketcham.
Pyllistellessäni tuusulalaisella pellolla kesähelteellä repimässä rikkakasveja porkkana- ja palsternakkapenkistä tiedostan oman hikisen elämäni. Sen, miten kaikki muukin elää, ja miten olen osa tätä elämistä. En koskaan todella voi omistaa maata. Maa omistaa minut.
Olen osakas Luomuosuuskunta Oma Maassa, jossa harjoitetaan kumppanuusmaataloutta tuottajien ja kuluttajien kesken. Kumppanuus tarjoaa tuottajille luotettavan markkinaväylän, ja kuluttajat saavat luomuruokaa satokauden mukaan. Kuluttaja jakaa viljelijän kanssa ruuantuotantoon kuuluvat riskit, kuten heikon sadon.
Toisaalta osuuskuntalaisella on mahdollisuus vaikuttaa sadon onnistumiseen ja ennen kaikkea siihen, ettei hävikkiä synny. Jos minäkin olisin loppukesästä mennyt poimimaan mustaherukoita viikkoa aiemmin, en olisi joutunut suremaan marjalitroja, jotka paikoin käyneinä ja liian pehmeinä, mutta makeina ja mehevinä, jäivät pensaiden riippuville oksille. Opin seuraavaa sadonkorjuuta varten: viinimarjat eivät odota.
En koskaan todella voi omistaa maata. Maa omistaa minut.
Oma Maassa viljelijä ja osuuskunnan jäsenet neuvottelevat yhteisön kesken siitä, miten tuotanto vastaa parhaiten jäsenten tarpeisiin ja miten ekologiset reunaehdot ja monimuotoisuus tulevat huomioiduiksi ruoantuotannon joka vaiheessa. Yhteisöön voi ajatella kuuluvan myös toimintaan liitetyt maatilat maineen ja kasveineen, niitä ympäröivä luonto eläjineen sekä tietysti tilalla pidettävät kanat ja maisemoinnista vastaavat naudat. Kauppoja tai muita välikäsiä ei ole mukana toiminnassa.
Oma Maan ja osakkaan suhde muistuttaa perinteistä kuluttajuutta: jäsen maksaa ja saa rahalle vastineeksi satokassin. Tällaisena anonyymina vuorovaikutuksena olin nähnyt omankin jäsenyyteni.
Osuuskunta viestittää kuitenkin sinnikkäästi talkoista, tapahtumista ja kokouksista. Kyse on ruuan kuluttamisen lisäksi osallistumisesta tuotantoon, prosessointiin ja jakeluun. Tavoitteena on organisoida yhteiselämää yli ja ohi kapitalistisen talousjärjestelmän ja valtiokeskeisen talousajattelun.
Oma maa on radikaalisti demokratiaan pyrkivä hanke. Yhteistoiminta, yhdessä päättäminen ja yhteisomistajuus kulkevat vapaaehtoisuuden, yhteisvastuun ja sitoutumisen vierellä.
Ensimmäisen vuoden aikana aloin tuntea oloni koko ajan epämukavammaksi siitä, että jätin talkookutsut järjestelmällisesti huomiotta. Kysyin Ruby van der Wekkeniltä, Oman Maan tuottajajäseneltä ja globaalin oikeudenmukaisuusliikkeen pitkän linjan aktiivilta, miten kaltaiseni, sangen pienestäkin talkoovelvollisuudesta luistava nahjus saataisiin osallistumaan muutoinkin kuin lompakollaan.
Sillä, joka hallitsee ruoantuotantoa, on valta muuttaa yhteiskuntaa.
Jokaisella on tietenkin omat ajalliset ja avaruudelliset rajoituksensa. Jotta työhön osallistumisen kokisi todella tärkeäksi, on ymmärrettävä, miten voimakkaasti projekti punoutuu lajimme ja elonkehämme tulevaisuuden kannalta kaikkein kiireellisimpiin kysymyksiin. Van der Wekkenin mukaan ruoka on yhteiskunnan ydinkysymys. Sillä, joka hallitsee ruoantuotantoa, on valta muuttaa yhteiskuntaa.
Radikaali muutos, jota tässä ajassa tarvitaan, ei voi tulla ylhäältä abstraktina. Sen on käynnistyttävä kirjaimellisesti ruohonjuuritasolla, kytkeydyttävä elämän kannalta perustavimpiin asioihin: ruokaan, veteen, energiaan ja asumiseen. Yhteisomistajuus ei aina ole helppoa.
Käytännön päätöksenteossa jokaisen ääni painaa, mutta miten kannattaa toimia, kun ihmisten tietotaso ja kokemus ovat hyvinkin eri luokkaa? On pystyttävä omaksumaan uutta tietoa ja uusia taitoja. Maanviljely on käytännönläheistä.
Vastaan tulee myös kysymyksiä, joissa näkyvät osuuskuntalaisten erilaiset vakaumukset. Konkreettinen työskentely yhdessä ja yhteinen päämäärä kuitenkin yhdistävät ihmisiä. Maata tonkiessa on perusasioiden äärellä, eikä ajatus ja suunnittelu karkaa turhan käsitteelliselle tasolle.
Maasta irrallinen demokratian edistäminen, kansalaisten keskinäinen organisoituminen tai ylipäätään keskustelu vallasta ja omistajuudesta on alkanut kuulostaa korvissani yhä enemmän tyhjältä helinältä. Kuten van der Wekken sanoo, jos onnistumme ottamaan omiin käsiimme elämiselle olennaiset alueet, meillä on huomattavasti enemmän valtaa vaikuttaa elämäämme ja siihen, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa.
Niin kauan kuin suuret omaa taloudellista etuaan tavoittelevat toimijat hallinnoivat elämän perusteita, on turha odottaa ruoantuotannon sen enempää kuin globaalin yhteisömmekään muuttuvan ekologisesti kestäväksi ja sosiaalisesti oikeudenmukaiseksi.
Viljelijä, kirjailija ja alkuperäiskansojen oikeuksia ja omavaraisuutta ajava aktivisti Rowen White sanoo runollisesti, että ihmisten viljelemät siemenet muistuttavat heitä itseään. Runollisuus karisee, kun pohtii, millaisia siemeniä tehomaataloudessa kasvatetaan: tasalaatuisia, yhdenmukaisia, mahdollisimman suuren vastineen tuottavia, mutta ei kovin vastustuskykyisiä – hyvin alttiita hävitykselle, joka pyyhkäisee mennessään koko kannan.
White uskoo onneksi, että kun ihmiset parantavat suhdettaan syömäänsä ruokaan ja sen alkuperään, he samalla voimistuvat itse.
Lisätietoja Luomuosuuskunta Oma Maasta: www.omamaa.fi
