Vanhat kaaleenlaulut soivat uusille sukupolville Hilja Grönforsin ansiosta

Hilja Grönfors luottomuusikoidensa Kiureli Sammallahden (vas.) ja Valtteri Bruunin keskellä.

Suomen romaneilla on ollut omat perinnelaulunsa, joita valtaväestö ei ole juurikaan kuullut. Monenkirjavat laulut ovat siirtyneet romanisuvuissa suullisena perintönä sukupolvelta toiselle.

Niitä on aiemmin laulettu yhteisissä kokoontumisissa, useimmiten ilman säestystä. Nuotinnoksia ei ole ollut.

Genrejä on monia. Rakkauden ja kaipuun lisäksi laulut kertovat usein vanhan elämäntavan keskiöön kuuluneista hevosista ja markkinoista. Myös vapauden menetys ja yksinäisyys ovat toistuvia aiheita. Mahtilauluilla on puolestaan tuotu ilmi oman suvun tai sen päämiehen valtaa ja saavutuksia.

Sibelius-Akatemian oppilaat ovat nuotittaneet suullisena perinteenä kulkeneet Vanhojen kaaleenlaulujen oppikirjan laulut.

1960-luvun lopulta lähtien Romanien elinolosuhteiden muutokset ja valtakulttuurin vaikutukset alkoivat tuntua myös perinnemusiikin saralla. Kiertolaiselämä hiljeni, kun asuinolot paranivat. Kerrostaloissa asuminen yleistyi ja kokoontumiset vähenivät. Televisioviihde vangitsi myös romaninuoria.

Mainion ajankuvan tarjoilee vuodelta 1973 peräisin oleva Yleisradion tv-ohjelma Saako laulaa? Dokumentti esittelee romanien laulu- ja musiikkiperinnettä Hämeessä. Aikuisia laulatetaan ja haastatellaan. Tahattomasti haastattelujen taustalla kuuluu paikoitellen lasten laulua, ja pienissä suissa soivat päivän hitit Irwinin Poing Poing Poing, Carolan Herrojen kanssa pellon laidassa ja Middle Of the Roadin Chirpy Chirpy Cheep Cheep.

Samoihin aikoihin suursuosioon ponnahtanut Hortto Kaalo lauloi radiossa kaaleen laulujen ohella myös aikansa tunnetuimpien iskelmänikkareiden ”mustalaistyyliin” sävellettyjä ja sanoitettuja hittejä.

Seuraavalla vuosikymmenellä punknuoriso sai omaleimaisen kosketuksen romanien laulukirjaan, kun Tumppi Varosen kipparoima Problems? levytti Kengitäppä poika -singlen vuonna 1982.

Pääosin valtaväestö oppi tuntemaan romanilaulajia tangon taitureina ja myöhemmin Tangomarkkinat-kilpailun jokavuotisina osallistujina Seinäjoella.

Romaniyhteisössä perinteiset kaaleen laulut olivat painumassa unohtuneeksi aarteeksi.

Kunnes 1990-luvun puolivälissä tusina romaninaisia päätti opintokurssinsa Helsingissä. Useimpien jatkosuunnitelmissa siinsi koulunkäyntiavustajan, romanikielen opettajan tai lähihoitajan ammatti. Oopperalaulajan urasta lapsena haaveillut Hilja Grönfors askarteli mielessään jotain aivan muuta.

Kun kurssilaisia oli kutsuttu laulamaan romanien tilaisuuksiin, Grönfors oli huomannut, ettei juuri kukaan enää muistanut vanhoja perinnelauluja, joku ehkä hyräili säkeen sieltä, toisen täältä. Siinä kaikki.

Jo pikkutyttönä innokkaasti esiintynyt Grönfors oli sen sijaan säilönyt muistiinsa kaiken aiemmin kuulemansa. Kurssin päättyessä hän valitsi elämäntehtäväkseen vanhojen perinnelaulujen keräämisen.

”Ajatus iski voimakkaana. Minulla ei ollut mitään aikaisempaa kokemusta. Kynä ja kitara tulivat työvälineiksi. Lähdin tapaamaan vanhoja romaneja eri puolille Suomea. Ikääntyneille järjestetyt leirikokoontumiset olivat erityisiä aarreaittoja”, muistelee Grönfors keittiönpöydän ääressä kotonaan Lahdessa.

Näin jälkikäteen katsottuna päätös tuli kreivin aikaan. Tänä päivänä vanhojen laulujen taitajia ei ole montaa elossa, useat Grönforsin laulattamistakin ovat nyt edesmenneitä.

”Tukena työssäni oli oma, pitkä lauluperinteeni. ’Setä, anna markka, niin laulan sulle! Täti, anna markka, niin laulan!’ Näin se lähti laulajan ura käyntiin jo lapsena”, naurahtaa Grönfors.

Vuosien uurastus on tuonut aarteen kaikkien ulottuville. Maailman musiikin keskus julkaisi viime vuonna Vanhojen kaaleenlaulujen oppikirjan. Kiitelty, korkeatasoinen julkaisu sisältää Grönforsin ohjelmistosta 32 säestyksetöntä laulua äänitteinä ja nuotteina. Nuotinnoksista ovat vastanneet Sibelius-Akatemian opiskelijat.

Toinen osa lauluista on luvassa ensi vuonna. Kaikkiaan koossa on 125 lauludemoa, ja tallennus jatkuu, jos ja kun uusia lauluja tulee vastaan.

”Päämääränä on ollut jättää tuleville sukupolville tieto, että Suomessa on asunut tällainen romaniheimo, jolla on ollut oma tapakulttuuri, oma kieli ja oma musiikki. Vaikka seuraava sukupolvi ei näistä kiinnostuisikaan, niin jo seuraava voi kaivata juuriaan”, sanoo Grönfors.

Grönforsin kolmas oma musiikkialbumi Katta ame aavaa? (Mistä tulemme?) julkaistiin vuonna 2018. Vaikka albumin nimi on romanikielinen, laulut lauletaan suomeksi. Säestyksestä vastaa Latšo Džinta -muusikkokollektiivi, joka oli mukana jo vuosikymmen aiemmin etno-Emmalla palkitulla Phurane Mirits (vanhat helmet) esikoisalbumilla.

Luottomuusikoiden Valtteri Bruunin ja Kiureli Sammallahden merkitystä vanhojen romanilaulujen esiinmarssille on vaikea yliarvioida.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

”Meillä on ollut tiivis yhteys 90-luvulta lähtien. Kumpulan kylätilassa oli esiintyminen, ja nämä innokkaat musiikinopiskelijat Olarista olivat paikalla nauhureineen, siitä se lähti.”

Valtaväestön korviin Grönfors livahti viimeistään Palefacen palkitulla Helsinki – Shangri-La albumilla, jossa hän vieraili Saapuu elokuun yö -raidalla.

”Silloin kun minua pyydetään, olen valmis lähtemään rohkeasti mukaan mihin vaan. Haluan kokeilla myös osaamiseni rajoja.”

Kymmenlapsiseen perheeseen Juualla syntyneellä laulajalla on takanaan värikäs elämänkaari. Kokemusta on kertynyt niin kiertolaiselämästä Suomessa kuin siirtolaisuudesta Ruotsissa. Ompelijan työt ovat vaihtuneet esiintymisiin palkittuna mestarikansanlaulajana, ja menestys on vienyt keikkamatkoille ympäri Eurooppaa ja aina Yhdysvaltoihin asti.

Koronaepidemia on jättänyt aikaa menneiden muisteluun, parhaillaan työn alla onkin omaelämäkerta.

”Kirjoitan perinteisesti käsin, ajatus pysyy ehyempänä. Puolet on jo valmiina, joten tavoitteena on julkaista kirja ensi syksynä”, Grönfors laskee.

Lempikappaleen nimeäminen ei aiheuta mestarikansanlaulajalle päänvaivaa.

”Suuret ovat surujen pellot, se hehkuu ikään kuin koko elämäni peilinä.”

Koulutus karttaa romaninuoria

Opetushallituksen viimeisimpien selvitysten mukaan valtaosa romaninuorista hakeutuu ammattikouluun peruskoulun jälkeen. Romaneja opiskelee, työskentelee, opettaa ja tekee tutkimusta tällä hetkellä myös korkeakouluissa, mutta he ovat selkeästi aliedustettuina.

”Romaninuorilta saatetaan odottaa vähemmän kuin muilta nuorilta ja into etenkin akateemisille koulutuspoluille voidaan tukahduttaa esimerkiksi väittämällä haaveita epärealistisiksi”, sanoo kasvatustieteilijä Jenni Helakorpi.

Romaninuorista voidaan ajatella, että ”kunhan tulee kouluun”, kun toiset oppilaat nähdään mahdollisina tulevina lääkäreinä, asianajajina ja presidentteinä.

”Oman tutkimukseni valossa katson, että rakenteellinen rasismi vaikuttaa siihen, minkälaisia mahdollisia tulevaisuuksia itselle voidaan kuvitella”, toteaa Helakorpi.

Hänen Helsingin yliopistossa syksyllä tarkastettu väitöstutkimus analysoi kansallisten romanivähemmistöjen peruskoulutuksen edistämiseksi tehtyä työtä Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa.

”Rakenteellinen rasismi voi vaikuttaa nuorten kouluttautumisuskoon myös huolena siitä, uskaltaako sitä lähteä kouluttautumaan pitkän tien ilman säännöllisiä tuloja, jos työmarkkinoilla lopulta kuitenkin syrjitään”.

Mahdolliset toistuvat rasismin kokemukset heijastuvat lisäksi psyykkiseen jaksamiseen.

Suomen kouluissa toistetaan usein myös rodullistavia käsityksiä eli romaneihin ryhmänä liitetään uskomuksia, joiden pohjalta romanilapsia ja -perheitä koulussa kohdataan. Ajatellaan esimerkiksi, ettei romanikulttuuriin kuuluu koulunkäynti tai työnteko, mikä ei pidä paikkaansa.

”Romaneilta odotetaan, että he itse jatkuvasti osoittavat negatiiviset käsitykset heistä olevan vääriä ja olevansa suvaitsemisen arvoisia ja hyviä, mikä jo itsessään on vääristynyttä ja syrjivä mekanismi”, sanoo Helakorpi.

Väitöstutkimus osoittaa, että romanien koulutuksen edistämisestä puhuttaessa romaniperheet kuvataan usein ongelmallisiksi. Politiikkaohjelmissa oletetaan, että ongelma on romanien omassa toiminnassa ja että heidän olisi muututtava.

”Tämä on jälleen tapa kääntää katse pois koulutuksen rakenteellisista ongelmista ja syrjivistä mekanismeista. Katsonkin, että tarvitsemme antirasistista koulutusta. Meidän tulee siis esimerkiksi tarkastella sitä, miten normit ja etuoikeudet koulutusjärjestelmässä ja yhteiskunnassa toimivat”, Helakorpi toteaa.

Myös se, kuinka yksiulotteisesti Suomi ja suomalaisuus kuvataan kouluissa ja oppikirjoissa, on syrjivä mekanismi – kenen näkökulmasta esimerkiksi Suomen historiaa kerrotaan ja keiden näkökulmista vaietaan.

”Meidän olisi siis tärkeää käydä läpi kriittisesti, minkälaista narratiivia Suomesta tuotamme ja keitä sisällytämme mukaan ja ketkä marginalisoimme kertomuksista. Usein suomalaisuuden kuvauksista jää pois esimerkiksi kansalliset vähemmistöt ja kaikenlainen moninaisuus”.

Helakorven tutkimus tosin myös kyseenalaistaa ajatuksen, että laajempi romanikulttuurin tuntemus poistaisi rasismin tai syrjinnän.

”Väitän, että tämä ajatus ohjaa ajattelemaan, että on romanien oma syy, että heitä syrjitään, koska he eivät ole tarpeeksi paljon sivistäneet muita omasta kulttuuristaan. Tähän rakentuu siis logiikka, että rasismi ja syrjintä johtuvat muiden viattomasta tietämättömyydestä, joka korjaantuu sillä, että romanit selittävät muille omasta kulttuuristaan”.

Jenni Helakorpi: Innocence, privilege and responsibility – Power relations in policies and practices on Roma, Travellers and basic education in three Nordic countries. Helsingin yliopisto, 2020