#vaalikahvit
Blogissa Markku Tuhkanen käsittelee lavealla otteella eduskunnan ja kotimaan politiikan edesottamuksia.
Pian sinäkin huomaat, että vahingosta viisastuu vain vahingossa, jos sittenkään.
Valko-Venäjän Minskistä runsas vuosikymmen sitten ostamani jylhä karvahattu löytyy yhä vaatekomeron yläkaapin peränurkkauksesta.
Harmaa, neuvostotyylinen laatikko, kylkeen liimattu koruton lappu kertoo hinnan ja materiaalin: jänis.
Olen käyttänyt sitä yhden ainoan kerran. Isännöin Suomen vierailulle tulleita ulkomaisia diplomaatteja. Päätin tehostaa lumisen talven eksotiikkaa ottamalla vastaan vieraat ulkosalla, turkistötterö päässä.
Suomi-kuvaa ei ehkä edistetty älyn voimalla, mutta vieraiden ilmeet olivat näkemisen arvoisia!
Musta turkishattu on muutoin levännyt laatikossaan. En kehtaa käyttää sitä talvisin, vaikka komea, käsityön taidonnäyte, ryhdistäisi ulkoista olemustani (myös lisäisi pituuttani!).
Jänistän, ja kadun epäeettistä heräteostostani.
Musta on myös suomalaisen turkistarhaajan mieli. Hintojen nousua on odoteltu turhaan kohta vuosikymmen. Vientikauppa on ollut erityisen heikoissa kantimissa koronan jäljiltä.
Ensin pandemia esti kiinalaisten ostajien saapumisen, ja sitten monet eivät uskaltaneet tulla tapahtumaan, missä osallistujia voisi olla Italiasta tai Espanjasta.
Netti ei ole voinut korvata Vantaalla tapahtuvia turkishuutokauppoja. Ostajat haluavat hiplata käsillään ketunnahkoja ennen ostopäätöstä.
Koronan siirtämä Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton tilinpäätöskokous syyskuun ensimmäisenä ei hymynaamoja kirvoittanut. Karujen talouslukujen lisäksi tarhaajien pinnaa kiristi demareiden puoluekokouksen tuore kirjaus turkistuotannon alasajosta.
Samana päivänä kansanedustaja Emma Kari (vihr.) vaati tarhauksen kieltoa viiden vuoden siirtymäajalla. Hän ehdotti myös tukea tarhaajille, jotka luopuvat vapaaehtoisesti. Valtio tarjoaisi vastikkeeksi uudelleenkoulutusta tai apua uuden elinkeinon aloittamiseen.
Turkismiesten rintama ei kuulemma rakoile, viestitään pääkallopaikalta. Ei, vaikka Suomesta ei ole enää miesmuistiin löytynyt innokkaita käsiä tarhoille esimerkiksi häkkieläinten nylkemiseen, vaan työvoima tuodaan useimmiten muualta.
Kun korona uhkaa kaataa monen turkistarhan talouden, olisi nyt erityisen hyvä aika nostaa äänekkäästi keskusteluun väistämätön lopputulema, kuten Kari ehdottaa.
Eläinhäkkien virittely ei vakuuta kansalaisia, ja alan etujärjestön materiaalitulva medialle valuu kuin vesi hanhen selästä.
Ainut asia, joka vielä jarruttaa turkistarhauksen lopettamista Suomessa on yhteisesti jaettu huoli alalla vielä toimivien ihmisten tulevasta elannosta.
Turkistarhaajien kannattaisikin luopua epätoivoisesta siilipuolustuksesta ja liittyä keskusteluun omalla, hyvin harkitulla mallilla toimialansa tulevasta alasajosta.
Muutoin ehdot sanellaan muiden toimesta, todennäköisesti jo seuraavalla hallituskaudella.
P.S. Tein mini-gallupin koulutiellä Haagassa. Kysyin parilta kymmeneltä eri ikäiseltä nuorelta mitä mieltä he ovat turkiksista. Otos oli pienen pieni, törkeän Helsinki keskeinen ja odotettu: jokainen ilmaisi vastenmielisyytensä turkiksiin ja turkistarhaukseen.
