Hortoilu on villivihannesten keräilyä ja käyttämistä ravinnoksi. Se on erinomainen tapa syödä terveellisesti ja hankkia ilmaista ruokaa luonnosta. Sesonki on käynnistymässä juuri nyt.
Kevät ja alkukesä ovat villivihannesten parasta aikaa. Ruoan kerääminen itse on mukavaa. Se luo yhteyden villiin elinympäristöön. Villien vihannesten ja yrttien keruuta on alettu kutsua hortoiluksi. Verbi juontuu latinaperäisestä horta-sanasta, jolla kuitenkin on tarkoitettu kasvatettua puutarhaa.
Meillä Suomessa on ainutlaatuiset jokamiehen oikeutemme. Ne takaavat oikeuden marjastaa, sienestää, retkeillä ja hortoilla.
Kaupunkien laidoilla ja maaseudulla ei tarvitse mennä edes metsään, sillä yleensä omasta pihasta löytyy mitä herkullisimpia salaattiaineksia: voikukkaa, vuohenputkea, nokkosta, ukonputkea, saksankirveliä, ratamoa, koiranputkea tai karhunputkea sekä pihlajan ja koivun nuoria lehtiä.
Herkkua voi höystää tomaateilla, savusaunassa kuivattujen tomaattien säilöntäöljyllä tai vuohenjuustolla. Villihapatteiden ja hapankurkkujen liemillä maustettu kastike sopii salaattiin.
Villikasveilla tai -vihanneksilla voi höystää mitä tahansa, vaikka leivonnaisia, marinadeja, hunajaa, liköörejä ja snapseja. Ulkoisesti niitä voi käyttää kosmetiikassa.
Pieniä nokkosia kerätessä ei tarvitse edes hanskoja, kun nappaa kiinni kärkilehdistön alapuolelta. Lehdet pehmenevät hyvin, jos salaattikastiketta on kylliksi, silloin ei tarvitse ryöpätä.
Yrteillä on terveyttä edistäviä ja jopa lääkinnällisiä ominaisuuksia. Kuitenkin on tärkeää opetella tuntemaan myrkylliset kasvit.
Villin luonnon ravintoaineiden ja mikrobiston monimuotoisuus vahvistaa elimistömme immuunipuolustusta ja parantaa aivojen toimintaa.
Terveestä ja luonnollisesta maaperästä kasvavilla villeillä kasveilla, sienillä, marjoilla, hedelmillä, siemenillä, pähkinöillä ja juurilla sekä luonnonkaloilla ja riistalla on meille tärkeää annettavaa. Viljeltyä ravintoa paremmin ne vastaavat elimistömme muinaisina, paleoliittisina aikoina kehkeytyneisiin tarpeisiin.
Omaehtoisen terveydenhoidon voi aloittaa paikoilta, joiden elinolosuhteet mahdollistavat kasvien monilajiset yhteisöt, kuten takapihoiltamme, metsien laidoilta, puistoista, niityiltä, pensastoista, soilta sekä järvien ja merien rannoilta.
Vihanneksia kannattaa kerätä erityisesti maaperästä, jota teollinen metsänhoito ja maatalous tai urbaani maankäyttö typerine nurmikoineen ei vielä ole syrjäyttänyt.
Museoviraston mukaan villikasvien kerääminen on viime vuosikymmenen ajan ollut metsien virkistyskäytössä eniten kasvanut harrastus. Vaikka villiyrttien satunnainen käyttö on muuallakin maailmassa yleinen ja elävä perinne, Suomessa on nykyään suhteellisesti eniten villikasvien ja -kukkien kerääjiä maailmassa.
Suomen villivihannessesonki on huomattavan pitkä, ja Suomea voikin pitää hortoilun mekkana.
Suomalaisten kiinnostus hortaan ja hortoiluun näkyy alan tietokirjallisuudessa.
Alan klassikoita ovat itseoikeutetusti Toivo Rautavaaran (1905–1987) kirjoittamat teokset. Häntä ovat seuranneet muun muassa Virpi Raipala-Cormier, Eija Lehmuskallio ja Sami Tallberg.
Viimeisen vuosikymenen ajan mitä tuotteliain on ollut Sinikka Piippo, joka on julkaissut huikeat viitisentoista teosta villivihanneksista, perinnehoidoista, lääkekasveista, rakkauden kasveista, kasveista mielenterveyden tukena, luonnon näkymättömästä kauneudesta ja sen salaisista voimista.
Nykyajan ihmisestä on tullut riippuvainen kansainvälisestä kulutuksen kulttuurista, mutta nyt voi olla aika alkaa jälleen opetella sitä, mistä elämme ja keitä olemme tällä maaperällä.
