Käsikirjoittaja Janne Rosenvall tutkii vallankäytön ja kuolemantuomion oikeutusta. Tanssiteatteri Rimpparemmin Kertomus seitsemästä hirtetystä lähestyy painavia kysymyksiä karnevalistisen rouhealla otteella.

Vuoden 2014 kesällä Janne Rosenvall tarttui sattumalta Leonid Andrejevin pienoisromaaniin Kertomus seitsemästä hirtetystä (alkuteos 1909). Siinä hirttolava odottaa viittä nuorta anarkistia, jotka ovat osallistuneet ministerin murhayritykseen, sekä kahta muuta kuolemaantuomittua.

Sata vuotta sitten kuolleen venäläisen ekspressionistin teos synnytti saman tien kipinän laatia siitä sovitus. Mutta millainen?

Näytelmäkirjailija ja dramaturgi Rosenvallille on tärkeää ottaa kantaa. Hän ei sano kannattavansa mitään tiettyä ideologiaa tai poliittista järjestelmää, vaan ennemminkin tiettyjä arvoja.

”Tällaisia arvoja ovat vapaus ja jokaisen ihmisen jakamaton ihmisarvo.” Näihin liittyvät erottamattomasti kysymykset väkivallan oikeutuksesta ja vallankäytöstä yleensä.

Rosenvallin mukaan on luonnollisesti ongelmallista, että valtiolla on väkivallan monopoli. Mutta mikä olisi vaihtoehto? Anarkismi on yksi mahdollinen vastaus, mutta kuinka se toimisi käytännössä?

Dramatisointi kritisoi niin anarkistien kuin valtiovallankin ratkaisuja.

Keväällä 2019 Kertomus seitsemästä hirtetystä – Kurittomien karnevaali valtasi Rovaniemen Lappia-talon ison näyttämön Tanssiteatteri Rimppa­remmin produktiona. Rosenvall on mielissään siitä, että 13. maaliskuuta kantaesityksensä saaneen suurteoksen kypsyttelylle oli runsaasti aikaa.

”Rimpparemmin taiteellinen johtaja Matti Paloniemi nappasi heti kiinni ajatuksesta”, Rosenvall kuvaa. ”Siinä sai vahvistuksen omalle idealle. Matin kanssa oltiin koko ajan samalla taajuudella.”

Rosenvall on työskennellyt laajalti eri esittävien taiteiden parissa. Edellinen yhteistyöhanke Rimpparemmin kanssa oli viime vuonna nähty ­Looking for Reidar, tanssillinen draama Reidar Särestöniemen elämästä. Perinteisemmän teatterin saralla hänen Täällä Pohjantähden alla -dramatisointinsa nähtiin Joensuun kaupunginteatterissa vuonna 2017.

Rosenvall on toiminut esitysdramaturgina muun muassa nukke- ja paperiteatteriesityksissä: ”On jännittävää miettiä, mitä uutta vaikkapa esine­teatteri voi tuoda draamaan.” Hän on myös laatinut käsikirjoituksia tv-sarjoihin ja lyhytelokuviin sekä toiminut ohjaajana.

”Esimerkiksi Breivikin kohdalla teko taas tulkitaan mielellään psykologisesti ja patologisoiden – ei haluta ajatella, että terve ihminen, meikäläinen, voisi kannattaa niin tuhoisaa
ideologiaa.”

Tuomitusta seitsikosta rakentuu moninainen hahmogalleria. Ärhäkkä Werner vaikuttaa anarkistien päätekijältä, mutta kiistää johtajuutensa; joukon kuopus Musja on kenties vain ajautunut mukaan. Muista tuomituista murhaaja Miška on valmis astumaan sumeilematta teloittajiensa puolelle, kun taas Janson vaikuttaa viattomalta sivulliselta.

Myös kuolemaantuomittujen suhde omaisiinsa kiehtoi Rosenvallia. Missä merkeissä vanhemmat kohtaavat tuomitun lapsensa? Ennättävätkö he edes jättää viimeisiä hyvästejä?

Upseerin poika Sergei on isänsä silmissä vaihtanut puolta, mutta jatkaa edelleen taisteluaan, Vasjan perhe pitää poikaansa petturina.

Rosenvall on halunnut välttää selkeitä vastauksia siihen, mikä saa kenetkin ryhtymään väkivaltaiseen tekoon – aate, kapinointi vai jokin muu. Häntä kiinnostaa se, missä valossa ulkopuoliset haluavat teot nähdä.

”Seitsemässä hirtetyssä valtiovalta hakee murhayritykselle ideologisia syitä”, Rosenvall toteaa. ”Joskus taas väkivaltaa koetetaan selittää yhteiskunnallisilla tekijöillä.”

”Esimerkiksi Breivikin kohdalla teko taas tulkitaan mielellään psykologisesti ja patologisoiden – ei haluta ajatella, että terve ihminen, meikäläinen, voisi kannattaa niin tuhoisaa ideologiaa.”

”Pyöveliin voi kohdistaa paheksunnan kuolemantuomiosta, vaikka hän toimiikin vain systeemin osana.”

Tanssiteatterin tulkinta on ylenpalttisen runsas ja monitaiteinen.

Rimpparemmin tanssijat joutuvat mukavuusalueeltaan myös esittämään dialogia. Antti Lindholmin projisoinneissa sadan neliömetrin valkokankaalla kohtaavat Terry Gilliamin ja Aleksandr Deinekan henki, hillitty graafisuus ja karkkivärien kimara. Musiikista vastannut Henri Haakana törmäyttää punkia, Bachia ja taistelumarsseja.

”Työryhmän jäsenet ovat vieneet omia osuuksiaan eteenpäin ja esittäneet omia ideoitaan, joita sitten minä ja Matti ollaan muiden kanssa neuvotellen sulauttaneet yhteen. On hienoa, että prosessi on tuonut mukanaan myös yllätyksiä!”

Kaikista tekstin, kuvan ja liikkeen yksityiskohdista ei millään ennätä saada kiinni. Ihme kyllä kokonaisuus ei silti vaikuta suinkaan täyteen sullotulta.

”Tarkoitus onkin ollut, ettei esitys tyhjene yhteen katsomiseen”, Rosenvall toteaa. ”Sen voi katsoa monta kertaa monella tavalla.”

Monen näyttämöteoksen kohdalla toistettu luonnehdinta on tällä kertaa harvinaisen osuva. Vaikka kaikki tapahtuu lavalla katsojien silmien edessä, vaikutelma on kuin immersiivisessä teatterissa: katsojan on valittava, mihin esityksen monista ulottuvuuksista hän uppoutuu.

Yli sata vuotta vanha kertomus tuntuu häkellyttävän ajankohtaiselta. Anarkismista on Suomessakin maalailtu lain ja järjestyksen arkkivihollista, ja jo parikymmentä vuotta terrorismi on nähty länsimaissa vanhoja vihollisvaltioita suurempana uhkana.

”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Mutta joskus sitä miekkaa on kuitenkin käytettävä!” Myös pasifistina Rosenvall joutuu rehellisyyden nimissä myöntämään, että jossakin tilanteessa hän olisi valmis turvautumaan väkivaltaan.

”Luulen, että jokaisella ihmisellä on sellainen piste, jossa pitäisi sitä oikeutettuna”, Rosenvall miettii. ”Mutta missä se raja menee? Miksi sodassa vihollisen saa ampua?”

”Kaikki eivät sitä tietenkään halua omalla kohdallaan ajatella. Ainakin itselle se on vaikeaa.”

Rosenvallia kiinnostaakin, kuinka väkivaltaan turvauduttaessa – etenkin sen äärimmäisessä muodossa, toisen hengen riistämisessä – vastuu mielellään siirretään tai hajautetaan.

Sodassa vain totellaan käskyjä; teloituskaartissa tai myrkkyruiskeella toteutettavassa tuomiossa kukin tekoon osallistuva voi ajatella, että juuri hän oli syytön.

”Teloittajaksi on nykyään vaikea löytää ihmisiä, ja pyöveli on ollut aina halveksittu ammatti. Pyöveliin voi kohdistaa paheksunnan kuolemantuomiosta, vaikka hän toimiikin vain systeemin osana.”

Esityksessä systeemin valtaa käyttää Vartija, johon kullakin tuomitulla muodostuu omanlaisensa suhde. Turmeleeko valta aina?

”Tietyllä tavalla kyllä”, Rosenvall uskoo. ”Tietoinen vallankäyttäjä pystyy kuitenkin tarkastelemaan omaa toimintaansa. Pohjimmiltaan valta on silti huume, joka saa ihmisen sekaisin.”

”Toisaalta se on luonnollinen lisäbuusti itsensä toteuttamiselle myös hyvällä tavalla.”

Kertomus seitsemästä hirtetystä on toteutettu kiertuekelpoiseksi produktion mittavuudesta huolimatta, joten esityksellä on valmiudet vierailla muualla.

Rosenvall jatkaa kuolemanrangaistuksen tarkastelua eri perspektiiveistä. Luvassa on ainakin yksi dramatisointi ja yksi dokumenttiteatteriteos.

”Aiheen käsittely on henkisesti raskasta, ei sitä voi koko aikaa tehdä. Onneksi on muitakin dramatisointeja tulossa.”

Kuolema kaikessa kompleksisuudessaan on Rosenvallin tuotannossa toistuva aihe, ja siihen liittyvät kiinteästi hänelle tärkeät eksistentialistiset kysymykset: valinnan, vastuun ja vapauden teemat.

”Lopulta ihmisellä on kuitenkin vastuu kaikista valinnoistaan!” Rosenvall summaa.