Hyvyys, kauneus ja totuus eivät ole arvoja. Ne ovat kovia tosiasioita.
Mutta millaisia asioita ovat hyvä ja kaunis? Ne eivät ole vain joitain ulkopuolellamme olevia möhkäleitä, kuten pöytä, vaan ne ovat asioita, joiden lausuminen sisältää samalla päämäärän.
Filosofian opetuksessa monella lienee tapana korostaa, että idealismi tarkoittaa filosofiassa aivan muuta kuin arkikielessä. Tuo muistutus on toki paikallaan, mutta sen sijaan, että muistutetaan vain eroista, on hyvä etsiä myös eräitä yhteyksiä.
Arkikielessä idealismi on uskoa johonkin aatteeseen tai esimerkiksi uskoa johonkin hyvään. Idealismi ei ole koskaan suosittua eikä muodikasta, ja yleensä siihen sanana liittyy vähättelevä sävy. Idealismi voi olla hyvää tarkoittavaa, ja parhaimmassa tapauksessa idealismi voi olla jollain tavalla komeaakin, mutta pääsääntöisesti se arkipäivän puheessa kuulostaa hiukan hassahtaneelta ajattelutavalta.
Idealismi on tässä mielessä sinisilmäisyyttä ja hyväuskoisuutta, joka jossain vaiheessa karahtaa vaikeuksiin. Tämä arkipäivän idealismi on siis lähtökohtaisesti jollain tapaa epärealistista.
Filosofisessa kielenkäytössä koko kuvio näyttää erilaiselta. Idealismista puhutaan useimmiten ontologisena eli olemassaolon luonteeseen liittyvänä käsitteenä, mutta se on myös tietoteorian käsite. Idealismiksi kutsutaan käsitystä, jonka mukaan todellisuus on perusluonteeltaan henkistä eikä vain aineellista. Tietoteoriassa idealismi on käsitys, jonka mukaan tieto on olennaisesti oman mielemme luomus, eikä jotain, jonka mieli ottaa vastaan ulkomaailmasta.
Kuitenkin arkikielen ja filosofian asetelmissa on yhtäläisyyksiä. Filosofiassakaan idealismi ei ole millään tapaa suosittua. Luonnontieteellinen maailmankuva hallitsee filosofian sisällä siitä huolimatta, että nimenomaan sen filosofiset perusteet ovat erinomaisen hatarat. Tiukka luonnontieteelliseksi kutsuttu maailmankuva perustuu vain uskomukseen siitä, että kaikki on materiaa ja että vain materia on olemassa. Tätä oppiahan ei voi todistaa mitenkään.
Yhtäläistä on sekin, että myös filosofiassa idealismin vastakohtana esiintyy realismi, materialismin ohella. Sekään ei tosin ontologisessa terminologiassa tarkoita aivan samaa kuin arkikielessä. Realismi on joka tapauksessa vahva sana, se liittyy todellisuuteen ja tosiasioihin, ja siksi sillä on ilman muuta vetovoimaa. Realismia on helppo kannattaa, ja jos idealismi on sen vastakohta, idealismin täytyy olla jollain tapaa epärealistista, mikä taas on huono asia.
Jos siis alamme pohtia ja kysellä, mitä on idealismi, olennainen asia on sen suhde realismiin. Tuo suhde näyttäisi tarjoavan perustaa kenties hämärältä tuntuvan idealismin selvittämiseksi.
Ja kuitenkin väitän, että juuri tuo vahvasti sisäistetty vastakohta-asetelma johtaa täysin väärille jäljille.
Kun filosofiassa puhutaan idealismista, sen arkkityyppisenä edustajana esiin nostetaan ainakin Platon (427–347 eKr.). Niin oiva henkilö kuin Platon tässä yhteydessä onkin, hänen kuuluisa ideaoppinsa saatetaan jopa oppikirjoissa tai ammattifilosofien esityksissä esittää jotakuinkin harhaanjohtavasti niin, että se näyttää väistämättä hieman koomiselta.
Opetetaan, että Platonilla oli hevosen idea ja että kaikki olemassa olevat hevoset sitten heijastelevat tuota jossain kummallisessa ideoiden todellisuudessa olevaa ikuista ideaa. Pöydän tai hevosen ideat eivät kuitenkaan ole tässä vähääkään olennaisia. Olennaisia, tärkeitä ja perustavanlaatuisia ideoita Platonilla olivat pikemminkin hyvän tai kauniin ideat. Hyvän tai kauniin tapaisia kovia tosiasioita tarkastelemalla voimme myös oivaltaa, mitä idea varsinaisesti tarkoittaa.
Oppikirjojen standardikäsitys on oikeassa siinä, että Platonille juuri ideat olivat tosi olevaa, varsinaista olevaa. Mutta millaisia asioita ovat hyvä ja kaunis? Ne eivät ole vain joitain ulkopuolellamme olevia möhkäleitä, kuten pöytä, vaan ne ovat asioita, joiden lausuminen sisältää samalla päämäärän, pyrkimyksen. Hyvä tai kaunis eivät ole ensi sijassa jotain, joka määritellään objektiivisesti, vaan ne ovat pikemmin suunta.
Oppikirjoissa on myös tapana sanoa, että hyvyys, kauneus ja totuus olivat antiikin arvoja tai Platonin arvoja. Mutta jos puhumme hyvyydestä tai kauneudesta arvoina, ajattelun taustalla leijuu arvojen ja tosiseikkojen erottelu, joka on ollut modernin ajattelumme kulmakiviä. Erottelu ei tässä tapauksessa kuitenkaan toimi. Platonille hyvyys tai kauneus eivät tietenkään voineet olla arvoja, siis tosiseikkojen vastakohtia, koska nehän juuri olivat se varsinainen todellisuus.
Platonin hengessä käytänkin omassa tuotannossani hyvyydestä, kauneudesta ja totuudesta nimitystä kovat tosiasiat, koska ne ylittävät tuon arvojen ja tosiseikkojen kahtiajaon ja ovat molempia yhtä aikaa. On tärkeä huomata, että hyvyys ja kauneus eivät ole mitään abstrakteja ihanteita, jotka eivät koskaan toteudu, vaan ne nimenomaan ovat totta joka hetki.
Viittaaminen maailman pahuuteen ei auta kumoamaan hyvyyden todellisuutta, sillä jos meillä ei olisi hyvän ideaa, miten edes voisimme hahmottaa tämän maailman pahana ja nähdä, että maailmassa vallitsevat asiat ovatkin huonosti ja väärin?
Väitän siis, että idealismi on syvintä realismia ja että se menee syvemmälle kuin sellainen niin sanottu realismi, joka räpiköi vain pinnalla, näkemättä suuntaa, mihin mennä, ja tarkoitusta, miksi sinne ollaan menossa.
Tässä kohden arkikieli auttaa eteenpäin. Kun kysymme, mistä jossain
asiassa varsinaisesti on kysymys, kysymme sen mainitun asian olemusta tai ideaa. Ja idea ei ole vain jokin staattinen olotila vaan samalla tavoite.
Sekä arkikielessä että tieteessä puhumme myös ideaalisesta, idealisoinnista tai vaikkapa ideaalityypistä. Tällöin idea liittyy nimenomaan päämäärään, tavoitteeseen, mutta myös ihanteeseen.
Mutta idealismia ei tule ymmärtää siinä arkipäivän merkityksessä, että asetamme jonkin kauniin, ylevän, tiukasti muotoillun suuren päämäärän ja sitten koetamme pitää siitä kiinni, vaikka se ei käytännössä oikein tuntuisi toteutuvan. Idealismi ei todellakaan ole vain ihannetta vaan päinvastoin sitä, että tajuamme, mistä on kysymys. Tajuamme idean.
Jos taas idea puuttuu, toimintamme on helposti pelkkää sähläämistä ja satunnaista reagointia siihen, mitä eteen tulee. Idean tavoittaminen sen sijaan selkiyttää asiat. Siksi voidaankin sanoa: idealismi on käytännön viisautta.
Kirjoittaja on filosofi ja Kriittisen Korkeakoulun toiminnanjohtaja. Tuotannossaan hän etsii aiheensa ihmisyyden ja todellisuuden perusaiheista.
