Minun Valamoni - tarinoita luostarista
Annina Holmberg, Olli Löytty & Taina West
☆☆☆☆
Olen aina luullut, ettei munkkien kanssa sovi jutella, häiritä heidän rauhaansa. Mutta mitä vielä!
”Istun kauniina kesäpäivänä aina kun se vain on mahdollista penkillä salavan alla kahvikuppi ja munkkirinkilä kädessä, ja ihmiset tulevat juttelemaan. He tulevat usein luostariin hakemaan vastauksia ongelmiinsa ja kysymään kirkon mielipiteitä asioista.” – munkki Nasari.
”Ihmisiähän me munkitkin olemme!” – munkki Simeon
Lieneekö väärä kuva johtunut lukemistani askeettimunkeista Vanhassa Valamossa ja muualla luostareissa: ikuinen puhumattomuus; ikuinen peseytymättömyys; kahleidenkantaminen ja niin edelleen.
Uudessa Valamossa Heinäveden Papinniemessä moni asia on toisin, mikä selviää kun lukee Annina ’Kallen-tytär’ Holmbergin kumppaneineen toimittamaa runsaskuvaista teosta Minun Valamoni. Paitsi että selviää kaikkien 12 nykymunkin nimet ja monen munkin aatokset, selviää kirjasta myös muutamien luostaritalkoolaisten tilitysten kautta se, miksi luostari vetää aina vaan puoleensa.
Kake Randelin, Samuli Edelmann, Tapio Liinoja, Hannu-Pekka Björkman, Kalle Holmberg, Torsti Lehtinen, Tuula-Liina Varis muiden muassa kertovat mikä tuonne savolaiseen syrjäkylään julkkistuttujamme vastustamattomalla voimalla vetää. Kalle Holmberg on viime syksynä haudattukin luostarin hautausmaahan Ritva-vaimon tykö.
Ainutlaatuinen atmosfääri sinne houkuttelee. Mitä se kullekin sitten tarkoittaa: rauhaa, rakkautta, lepoa, levähdystä, levollisuutta, iloa, surulle lievitystä, yhteisöllisyyttä, erilaisuutta – kenelle mitäkin. Tämä ministeri Saastamoisen maatila, jonka luostariveljet presidentti Kallion suosituksesta hankkivat omistukseensa Laatokan saarelta talvisodan jaloista paettuaan.
Kirja tarjoaa paljon yllätyksiä lukijalle: Kuvitelkaapa prätkämunkki! Munkki Viktor on näet yhtä lailla kotona moottoripyörän selässä kuin kirkossakin. Tai että munkkikeljassa, ”iskän kesämökissä”, pleikkaavat munkin lapset koululomilla käydessään. Tai…
Kirjan ulkoasu runsaine kuvineen miellyttää. Kirja on ulkokuoriltaan yksi käteenkäyvimmistä – mikä ilo jäädä silittelemään kämmenellään sen pulleahkoa pintaa. Ulla Juuman luostarimiljöömaalaus kansikuvana jättää erikoisuudellaan, on kuin ilotulitus, mietittävää ja hyvän maun mielenkieleen.
Suosittelen. Suosittelen. Suosittelen. Pääsemme kulissien taakse.
Vielä lopuksi rohkaisua tuohon munkkien kanssa rupatteluun:
”Parhaat tarinat kerrotaan usein suullisesti, ja sillä saralla isä Simeon on varsinainen kultakaivos. Hänet löytää helpoiten Trapesasta talkoolaisten pöydästä tai talvella potkuria lykkimästä. Hihasta nykäiseminen kannattaa, sillä jos haluaa saada vastauksia tai kuulla hauskoja juttuja, Simeon kertoo mielellään.”
Kirjavinkit 5.7.2017 hikkaj
