Teatteri Ab Totuuden torvi Oy:n yhteiskuntasatiiri, Kuuman ankanpoikasen nukketeatteri ja Ryhmäteatterin Aleksis Kivi -tulkinta peilaavat eri asioita.

Esityksen alussa tiluksiaan tarkistava perunanviljelijä törmää peltonsa pientareella sammuneena korahtelevaan herraan. Herättyään hän paljastuu keskustalaiseksi päättäjäksi. Maaseudun haasteista käydyn keskustelun jälkeen poliitikko saa isännän ottamaan vastaan injektioruiskulla tarjotun HIV-viruksen.

Myöhemmässä osiossa hippi-isä pettyy poikaansa, joka pyrkii opiskelemaan kauppatieteitä Hankenille.

Vapaus on Taneli Maijasen Teatteri Ab Totuuden torvi Oy:lle ohjaama teatteriesitys, joka koostuu työryhmän kirjoittamista fragmentaarisista kohtauksista. Ryhmä on oman ilmoituksensa mukaan ”helsinkiläinen kapeakatseinen ja poliittisesti konservatiivinen teatteri, joka keskittyy taiteellisen kunnianhimon sijasta sisäiseen byrokratiaan”.

Vapaus-esityksessä tämä näkyy pyrkimyksenä esittää ympäröivää todellisuutta irvokkaan vääristyneenä, mutta tunnistettavana. Ehkä parhaiten todellisuuden vino peilaus onnistuu kohtauksessa, jossa röyhkeän äijämäinen maailmanparantaja käännyttää ja esineellistää muita kovin ottein ja kliimaksina paljastaa anuksensa ympärille maalatun kirkkoveneen.

Pirtsakka metafora on myös ajatus masentuneen lähettämisestä kami­kaze-kouluun.

Välillä ylivireisen esityksen suurin pulma on sen tyylilajissa. Groteskista kärjistelystä puuttuu liioittelulla ilottelu, ja sen yhteiskunnallinen satiiri kääntyy kyyniseksi sormella osoittamiseksi. Samalla uuden ladun viittomiselle ei jää sijaa: lavalla vilahtavat, sanattomaksi jäävät kirjan­oppineet kääntyvät esityksen itsensä alter egoksi.

Ajankuvaa tämäkin. On vaikea kuvata neuvottomuutta uhmakkaasti.

Tyystin toisenlainen peilikuva nähdään Merja Pöyhösen käsikirjoittamassa, ohjaamassa ja soolona esittämässä nukketeatteriesityksessä Missing Amelia Earhart. Kapeakasvoinen Pöyhönen näyttää lentäjä­lakissaan 1930-luvun lentäjäsankari Amelia Earhartilta. Aikansa elävästä legendasta tuli myytti hänen kadottuaan lentokoneineen ja karttureineen Tyynen­meren ylityslennolla.

Lennon maantieteellis-avaruudellista mittakaavaa ilmentää pilvien keskellä lentävä ja hiekkaisille saarille piiloutuva pikkuruinen pienoismallikone. Esitykseen loihdituissa näyttämökuvissa ja Pöyhösen antautuvassa selostuksessa on jotain eksistentiaalisen pysäyttävää ja runollisen kaunista.

Teoksen draamallinen taso taas välittyy lähellä ihmisen mittakaavaa olevien ja hahmoina rouhean persoonallisten nukkejen avulla. Niiden suulla kuultavien monologien kautta piirtyy kuva Ameliasta oman kunnianhimonsa, managerimiehensä ahneuden ja kartturinsa inhimillisen heikkouden uhrina.

Nukketeatteri-ilmaisussa oleellista on nimenomaan nuken ja sen ohjaajan psykofyysinen yhteensulautuminen. Juuri tässä suhteessa fyysisen teatterin taustasta tulevan Pöyhösen kokonaisvaltainen esitys on pysäyttävän vaikuttavaa.

On toisarvoista, vastaako esityksessä dramatisoitu tulkinta joskus elettyä todellisuutta. Olennaista on, että se onnistuu vahvojen tunteiden ohella välittämään syvällisen ajatuksen siitä, että myyttienkin takana on aina arkisen inhimillinen elämä ja yksilön jakamaton osa yhtenä maailman pölyhiukkasena.

Peilin voi aistia myös Suomenlinnan kesäteatterissa pyörivässä Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä -tulkinnassa. Aleksis Kiven (1834–1872) kirjallisesti ohittamaton teos on kansalliskanonisoidussa merkityksessään kuvaus hyvää tarkoittavista mutta vallattomuuttaan koheltavista orvoista metsäläisveljeksistä, joista tiettyjen mokailujen kautta kasvaa nousevan kansakunnan kelpo kansalaisia.

Nyt nähtävä Kari Heiskasen ohjaustyö on enemmän näköiskuva klassikosta kuin työkalu nykyajan peilaamiselle. Sen verevä kieli on enimmäkseen ennallaan, ja Santtu Karvosen ilmeikkäästi esittämän Juhanin perässä seuraava veljeslauma kulkee viitteellisten siirtymien kautta tutusta kohtauksesta toiseen. Esityksessä kuullaan asiaankuuluvasti Aapon (Eino Heiskanen) syvällisiä puheita, Simeonin (Eero Ojala) delirium­kertomus saapasnahkatornista ja Eeron (Elias Keränen) pistelyä vähemmän nokkelille veljilleen.

Uutta ideointia edustavat lähinnä päihtyneen Laurin (Miro Lopperi) hetkellinen metamorfoosi Aleksis ­Kiveksi ja Toukolan poikien esittäminen suomenruotsalaisina.

Riskinoton säännöstelystä ehkä johtuu, että veljellisen dynamiikan kiihkeimmissäkin käänteissä tuntuu olevan käsijarru päällä. Asiaa ei paranna kohtausten vahvistukseksi nauhalta kuultava geneerinen musiikki.

Tarinan lopussa rakastettavista junkkaripunkkareista tulee jälleen kerran – nimismiehen isällisellä tuella ja rovastin suomalla armolla – esivaltaa ja jumalaa pelkääviä kunnon kansalaisia. Samalla kun he saavat talonsa ja siippansa, väkisin mieleen nousee kysymys: onko tämä juuri se sovinnollisuus, mikä meiltä juuri nyt puuttuu?

Huutava ristiriita nyky-Suomen ja sen näyttämöllä vilahtavan peilikuvan välillä tiivistyy kauniin moniäänisesti lauletuissa säkeissä: ”Kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma.”

Teatteri Ab Totuuden torvi Oy: Vapaus. Esitykset Kansallisteatterin Omapohjassa päättyivät 17.6. **

Kuuma ankanpoikanen: Missing Amelia Earhart. Seuraava esitys 3.9. Nukketeatteri Sampon kansainvälisillä nukketeatterifestivaaleilla. ****

Ryhmäteatteri: Seitsemän veljestä. Esitykset Suomenlinnan
kesäteatterissa 25.8. asti. **