Vietän kaksi kuukautta Kobessa. Kaupungista etelään taivas ja meri sulautuvat valkoiseksi usvaksi, joka syö horisontin kuin muodoton kuvitelma menneisyydestä, joka ryömii kohti nykyhetkeä.
Täällä historia ja päivittäiset tapahtumat näyttäytyvät tutuista kehyksistään irrotettuina. Japanin siirtyessä 1800-luvulla feodalismista moderniin keskushallintoon maan johtajat halusivat tehdä siitä suurvallan länsimaisen mallin mukaisesti. Niinpä he rakensivat nationalismia lisäämällä uskonnon kansallisen hurmoksen kohteeksi kodin ja isänmaan rinnalle. Shintolaisuuden kehittäminen valtionuskonnoksi tarkoitti luonnollisesti myös väärään uskontoon kuuluvien buddhalaisten vainoamista.
Tapahtumat eivät kulje aina samaan suuntaan, ja tiessä on monia haaroja. Japanissa, kuten Euroopassa, alkoi 1900-luvun alkupuolella toiveikas aika, joka 30-luvulla romahti fasismiin ja maailmansotaan. Sodissa kuolleista sotilaista on shintolaisessa Yasukuni-pyhäkössä tehty jumaluuksia. Yasukuni on kiistanalainen, koska palvonnan kohteiden joukossa on sotarikollisia ja pyhäkkö esittää historiasta version, jossa Japanin sodat ovat hyveellisiä eikä sotarikoksia ole.
Kuolleiden sotilaiden –”sankarivainajien”– ehdoton ylistys ei ole Suomessa kiisteltyä, se on yleisesti hyväksyttyä. Sotarikollisten pistäminen samaan pakkaan ei ole ongelma, koska Suomella ei katsota sellaisia oikeasti olevan. Edes se, että puolustusministeri Jussi Niinistö kunnioitti SS-sotilas Lauri Törnin hautaa seppeleellä, ei herättänyt laajempia kysymyksiä sotavainajaseremonioista. Poliisipäällikkö Lasse Aapion mukaan jopa sotahaudoille suunnattu Suomen vastarintaliikkeen ja muiden fasistien 612-marssi vuonna 2015 oli ”isänmaan suuremmaksi kunniaksi”.
Suomen etnisen puhdistuksen politiikkaa miehitetyssä Itä-Karjalassa ei varsinaisesti hyväksytä, siitä ei vain puhuta. Moni ei edes tiedä suomalaisista keskitysleireistä, joissa tuhannet karjalaiset kuolivat osana ristiretkeä, jonka oli tarkoitus tehdä Suomesta suuri. Historian häivyttäminen aatteen hämärään mahdollistaa vainajien värväämisen uusiin sankaritöihin sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan, eikä vain Suomessa.
Kobesta pohjoiseen vuorijono tuntuu merkitsevän tunnetun ja turvallisen loppua. Ei ole taivasta eikä aurinkoa, voimalinjojen teräksellä kruunatut vuorenhuiput vetävät kaiken sumuun. Mutta olemme ylittäneet vuoria aiemminkin ja nousemme näidenkin rinteet. Kun sumussa on vaikea nähdä oikeaa reittiä, etenemme vaikka haparoiden. Kun tulee pimeää ja säällisen maailman rajat katoavat, tuomme oman valon.
Vuorten tuolla puolen aukeaa toinen maailma, ja päivä koittaa vielä.
Syksy Räsänen
