Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Maria Karuvuori
Musiikki selvisi hengissä 1980-luvun suuresta kasettisodasta. Ehkä se selviää myös internetistä.
Sain pari vuotta sitten tuttavaltani yllättäen itse tehdyn mixtapen. Siinä oli 17 minulle tuntematonta kappaletta, a- ja b-puolille oli annettu omat nimet, ja musiikillinen draaman kaari oli mietitty alusta loppuun. Harvoin olen ollut mistään lahjasta yhtä otettu. Kasetti on nykyisin kunniapaikalla kirjahyllyssäni.
Toisen tuttavani mielestä mixtapejen äänittely on nolointa ikinä.
Kasetit eivät sovi kyynikoille. Sen sijaan ne sopivat nostalgikoille ja tunne-ihmisille, jotka muistavat vielä radion äärellä sormi rec-nappulalla vietetyt hetket ja joilla riittää kärsivällisyyttä oikoa ruttuun mennyttä magneettinauhaa tai kuunnella kasetillinen alusta loppuun.
Kun digitaalinen kulttuuri alkaa hengästyttää, on kömpelössä c-kasetissa jotain hyvin lohdullista ja turvallista.
On hieman vaikeaa uskoa, että kolmisenkymmentä vuotta sitten isot levy-yhtiöt pelkäsivät pientä c-kasettia kuollakseen.
1980-luvun alussa neljällä merirosvoasuisella lontoolaisnuorella oli unelma. He halusivat musiikkiansa myyntiin joka kioskiin, ja siihen sopi halpa kasettipakkaus, vähän kuin tupakka-aski. Bow Wow Wow -bändiä luotsasi markkinointinero Malcolm MacLaren, joka oli hieman aiemmin potkittu pois Sex Pistolsin managerin pestistä.
Bow Wow Wow julkaisi kaikkien aikojen ensimmäisen kasettisinglen. Nimikin oli osuvasti C30 C60 C90 Go.
”My cassette is like a bazooka!” julistaa laulaja Annabella Lwin ja toteaa samaan syssyyn, ettei osta enää levyjä levykaupasta, vaan nauhoittaa ne kasetille.
Levy-yhtiö EMI veti kasettihehkutuksesta herneet nenään. Varsinaisen pommin pudotti kuitenkin Island-levy-yhtiö, kun se alkoi julkaista 1+1-kasetteja. Niissä a-puoli sisälsi artistin levyn, mutta b-puoli oli varattu kotinauhoitukselle. Kasetteja markkinoitiin iskulauseella ”One side what you like. One side whatever you like”, yksi puoli sitä mistä pidät, toinen puoli ihan mitä haluat.
Brittiläinen musiikkialan yhdistys BPI otti Islandin temppuun jyrkän kannan: kodeissa tapahtuva äänittäminen tulee vähitellen tuhoamaan koko äänilevyteollisuuden.
Suomessa Soundi-lehti julisti suurta kasettisotaa. ”Täysin mieletöntä…Kukaan tätä alaa ymmärtävä ei voi tuntea mitään sympatiaa Islandin tempausta kohtaan!” totesi Lasse Norres, silloinen Islandin suomalaisen edustajan tiedotuspäällikkö.
Kasettisota valoi pohjan tuleville tekijänoikeustaisteluille. BPI masinoi kampanjan Home taping is killing music, jonka tunnuksena oli c-kasetti ja reisiluut. Logo suorastaan kutsui parodioimaan. Kampanjan retoriikkaa ja visuaalista ilmettä on sittemmin lainattu muissakin piratismia vastaan suunnatuissa kampanjoissa.
Eipä saanut kasetti musiikkia hengiltä (ehkäpä musiikin henki on sitkeämpi kuin musiikkibisnes luulee). Musiikin kulutuksen se kyllä mullisti pysyvästi. Kasettisoitin oli kätevä kantaa mukana. Kasetti toi itse valitun musiikin myös autoradioihin. Jokainen osasi luoda henkilökohtaisen soundtrackin vaikka työmatkoilleen. Mikä vielä merkittävämpää, kasetti teki musiikin kuluttajista myös tekijöitä.
Eikö nykyisessä tekijänoikeuskeskustelussa ole jotakin tuttua? Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloite on parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä.
Sen kunniaksi ajattelin pitkästä aikaa nauhoittaa pari keväistä mixtapea. On myös aika kaivaa ala-asteella joululahjaksi saatu Sony Walkman talvitelakoiltaan. Se toimii yhä, ja mikä parasta, se vaihtaa puolta automaattisesti.
