Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Nina Sarell
Susanna Shearman ottaa selvää, miksi ystävän postaukset Nicaraguasta ovat onnenhouruisia.
Nicaraguan-kirjeenvaihtajan ystävä Susanna Shearman hyppäsi lentokoneeseen ja meni ottamaan selvää, miksi tuoreesta diktatuurista tulee pelkkiä onnenhouruisia postauksia.
Kaveri meni sekaisin. Houruili onnesta ja tasaisen ja vaatimattoman elämän tuomasta mielihyvästä, kehotti vielä lähteä käymään. Olihan se nähtävä omin silmin. Todistaa, että Nicaragua on vain yksi reissumaa muiden joukossa. Hiljaisempi kuin Intia ja siistimpi kuin Vietnam. Olen nähnyt ne samat köyhät kerjäläiset, likaiset hökkelikylät ja kolmijalkaiset koirat aiemminkin. Olen tinkinyt lukuisia kertoja 20-senttisestä ja lopulta havahtunut: kumpi meistä oikeastaan tarvitsee niitä senttejä enemmän, minä vai itsetehtyjä rannekoruja punova käsityöläinen?
Olen saanut vatsavaivoja paikallisesta ruoasta ja käräyttänyt ihoni keskipäivän auringossa, nähnyt karvajalkaisen hämähäkin, turisteilta varastelevan apinan ja koukkunokkaisen kirjavan papukaijan. Olen hikoillut paikallisbussin ihmismassassa ja todennut, että junassa on parempi käyttää sitä vessaa, jossa on reikä lattiassa kuin sitä länkkärityyppistä posliinipönttöä. Vaikka tämä on ensimmäinen matkani Suomesta länteen, ensimmäinen kerta kun astun Amerikan mantereelle, miksi tämä kerta olisi erilainen?
Kenties siksi, että nyt minä en ole läpikulkumatkalla. En vietä yhtä yötä Managuan halvimmassa hostellissa, en etsi perhemajoitusta Granadasta, enkä laske lomapäiviäni ja rahoja niin, että ehtisin nähdä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman nopeasti. Minä tulin, koska ystäväni sanoi, että minun on tultava. Olen Nicaraguassa, koska minulle on luvattu, että tämä köyhä maa muuttaisi elämäni. Pyh, minä sanoin. Välinpitämättömänä reissunaisena kuvittelin olleeni siellä aikaisemminkin. En tietenkään Nicaraguassa, mutta köyhässä maassa, jonka voisi kuvitella olevan vastakohta kotimaiselle elämäntyylille.
Ensin pieni reppumatkakuplani eli paikallisen elämänmenon mukana, venyi ja muutti muotoaan. Se kasvoi ja myötäili vastaantulevia kokemuksiani. Minä katselin Nicaraguaa sen sisältä ja vertasin tätä pikkuruista puuhamaata kaikkeen siihen, mitä olin aikaisemmin nähnyt. Kuplani ei missään vaiheessa räjähtänyt, se vain suli pois. En edes huomannut sen kutistumista, ja tiedän, että pieni osa siitä on edelleen jäljellä. Se suojelee minua ja estää järkyttymästä liikaa, kun luurangonlaiha crack-äiti kävelee vastaani kantaen nukkuvaa kolmivuotiastaan ja kerjää rahaa huumeisiin. Kun ohiajavasta kanankuljetusrekan häkkikasasta, jostain sen pikkurakosesta, pilkottaa ulostyöntynyt kananpää. Kun sama virtsalta haiseva nuori nainen ei ole vielä päivien jälkeenkään liikkunut kaupan eteen lasketulta patjaltaan. Ja silloin, kun sisäloisista kärsivä enemmän lehmää kuin hevosta muistuttava luinen koni vetää raskasta kuormaa talomme ohi piiskaniskujen saattelemana.
Nicaragua on kaunis maa. Vaikka lähes meren kokoinen ääretön Cocibolca-järvi pikkuriikkisine saarineen on tietenkin viehättävä ja Lost-sarjan maisemia muistuttavat silmiähivelevän kauniit Maissisaaret ovat maanpäällinen paratiisi, en tarkoita nyt sitä kauneutta. Minä olen rakentanut uuden kuplan, tai sulautunut ystäväni kuplaan – siihen, jonka läpi katsottuna Nicaragua on maailman paras maa. Jos yritän repiä itseni hetkeksi irti kuplan sisältä, voin vastahakoisesti myöntää, että mikä tahansa maa olisi voinut tehdä saman minulle. Mikä tahansa kaupunki voisi olla minulle Granada, jonne sydämeni siirtyi asumaan vajaassa viikossa. Ymmärrän, ettei Nicaragua sittenkään ole parempi tai erilainen. Mutta Nicaragua on se maa, joka rauhoitti aina vain enemmän haluavan mieleni, hiljensi miksi-minä-olen-olemassa-pohdintani ja pysäytti levottomat, eteenpäin pyrkivät jalkani. Nicaragua teki minusta onnellisen.
Mitä minulle sitten tapahtui? En ole ihan varma, mutta yritän ottaa siitä selvää. Sillä aikaa aion jatkaa länsimaalaisen elämääni Nicaraguassa.
Tiedän, että olen etuoikeutettu. Minulle paikallisten keskimääräinen päiväpalkka on naurettavan pieni. Voisin elää kuin kroisos konsanaan, mennä ökyrikkaitten kuntosaleille, voisin matkustaa toisiin kaupunkeihin ja yöpyä niiden kalleimmissa hotelleissa. Ja kenties minun tulisi tehdäkin niin, niin kauan, kuin se kohde, mihin rahani syydän, on paikallinen. Totta kai kulutustottumukseni ovat edelleen suuremmat kuin monen paikallisen, mutta suuremman nautinnon lähde on ihan muualla. Onneni asuu pyykeissä, joihin hankaan saippuaa juuriharjalla, se kulkee mukani tutuiksi käyneillä kaduilla ja se kumpuaa ystävällisten, lukuisten naapureitemme buenos dias -huudoista. Elämäniloni saa kipinää, kun paikallisen kuntosalin kouluja käymätön personal trainer auttaa minua löytämään kahdeksan ruostuneen kuntopyörän keskeltä viimeisen toimivan.
Sanotaan, että koti on siellä missä sydän on. Kotini on tällä hetkellä täällä, missä ihmiset kävelevät rankkasateessa hymy huulillaan ilman sateenvarjoja. Sydämeni on nyt täällä, missä kukaan ei estä kapista koiraa lojumasta ravintolapöydän alla.
Jossain vaiheessa minun on aika palata Suomeen. En tiedä vielä, millaisen osan Nicaraguasta vien mukanani. Enkä tiedä, säilyykö tämä onni. Sen lisäksi, että haluan viedä kotiin maailman kätevimmän sitruunanpuristimen, tahdon anastaa matkaani 100 grammaa paikallista näkemystä, sitä, että voin hymyillä niinäkin päivinä, kun elämässä tuntuu olevan pelkkää ahdistusta ja vastoinkäymisiä. Minä toivon, että minun ei tarvitsisi enää koskaan matkustaa etsimään onnea, vaan voisin löytää sen siltä paikalta, jossa kulloinkin seison.
Mutta ensimmäistä kertaa minulla ei ole kiire kokeilemaan, onnistunko säilyttämään palan nicaragualaista mentaliteettia. Eikä minun tarvitse hosua ottamaan selvää, ovatko asiat jossain muualla paremmin. Enhän minä voi edes tietää, pääsenkö koskaan takaisin; elämä voi loppua millä hetkellä hyvänsä, ja jokainen hetki on arvokas. Minun on parasta jatkaa elämääni kuplassa.
Susanna Shearman
