Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Anna-Sofia Joro
Lätkä kaulassa – check, lähin kahviautomaatti – check, kasvava univelka – check.
Jännitys tiivistyy Etelä-Koreassa Busanissa. Reilut parituhatta osallistujaa valui tänä aamuna Bexcoon, pientä kaupunkia muistuttavaan messukeskukseen.
Tänään alkoi neljäs OECD:n kehitysyhteistyön tuloksellisuuden huippukokous. Ei pidä antaa pitkän nimen hämätä, täällä tehdään tai ainakin yritetään tehdä päätöksiä siitä, miten kaikkein köyhimpien asema maailmassa parantuisi.
Meitä kansalaisjärjestöjen edustajia mukana on noin 500, ja ministereitäkin sata. Busaniin saapuvat myös Tony Blair, Hillary Clinton, Ban ki-Moon – ja tietenkin laulaja-hyväntekijä Bono. Seuraavat kolme päivää täällä yritetään tehdä hyvää, ja sehän kiinnostaa kaikkia.
Hieno homma on, että kansalaisliikkeet- ja järjestöt hyväksyttiin ensimmäistä kertaa huippukokouksen neuvottelujen viralliseksi osapuoleksi.
Järjestöjen ääntä onkin hiottu pitkään ja pieteetillä mahdollisimman yhtenäiseksi. Se ei ole ihan helppoa, edustetaanhan tässä yli 20 000 kansalaisliikettä ja -järjestöä yli 90 maasta. Takana kaikuu siis valtava määrä yksittäisten ihmisten ääniä.
Etelä-Korea kehittyi 50 vuoden aikana yhdestä maailman köyhimmistä maista tärkeäksi avunantajaksi – ja isännöi nyt kehitysapu-huippukokouksen.
Eilen päättyi järjestöjen kokousta edeltävä foorumi, jossa yhteistä julkilausumaa hiottiin myöhään yöhön. Jokaisella on oma agendansa. Yhtä kiinnostaa kehitysavun tilivelvollisuus Mongoliassa, toista naisten oikeudet Nicaraguassa ja kolmatta järjestöjen toimintatilan kaventuminen Kambodzassa.
”Tämä on demokratiaa pahimmillaan”, huokaisi yksi väsähtänyt osallistuja, kun julkilausuman sanamuotoja väännettiin parinsadan hengen voimin. Mutta sen hän sanoi leikillään, sillä kun tarpeeksi kuorii pintaa niin kaikki järjestöt voivat varmasti sitoutua yleisiin periaatteisiin. Ihmisoikeuksista täytyy pitää kiinni, järjestöille on taattava vapaa toimintaympäristö eikä kehitystä voi mitata talouskasvulla vaan ihmisten oikeuksien täyttymisellä.
Ja puuduttavakin osallistaminen saa toisen maun, kun miettii vaihtoehtoja. Jo valtioiden kommenttien lukeminen loppuasiakirjakirja-neuvotteluista (EU ei voi sitoutua yhteen, Ranska vastustaa toista ja Maailmanpankki kolmatta) pistää pohtimaan, seisoisivatko kansalaiset näiden kommenttien takana. Epäilen. Ja nämä päätökset vaikuttavat miljoonien – tai miljardien – ihmisten elämään.
Järjestörakkikoira istuu nyt päättäjien pöydässä, ja joutuu pohtimaan myös kansalaisyhteiskunnan moraalisia velvoitteita. Mistä kaikesta on ainakin pidettävä kiinni? Voidaanko ihmisoikeuksista ylipäänsä ikinä tehdä kompromisseja?
Mikään ei ole itsestään selvää edes vuonna 2011. Kiina käveli ulos Busanin neuvotteluista, kun muun muassa loppuasiakirjan maininnat ihmisoikeuksista eivät miellyttäneet. Eikä Kiina ole ainoa vaan monet muutkin – myös eurooppalaiset – valtiot takkuilevat järjestöjen tärkeimpiä vaatimuksia vastaan.
Kävi neuvotteluissa miten kävi, kansalaisyhteiskunnan mukanaolo on tuonut prosessiin avoimuutta, jota lähes kaikki kiittelevät. Neuvottelujen kulusta kerrotaan avoimesti – näinhän sen pitää olla.
Lopputulos on vielä kaikille mysteeri. Kansainväliset huippukokoukset voivat olla jännitysnäytelmää parhaimmillaan, eivät vain pukuihmisten pönötystä – vaikka tietty sitäkin piisaa.
Kahvitauko keskellä kokousputkea. Vähän jo väsyttää.
