HenkilökohtaistaKirjoittanut erick cabrera

Vihreä vallankumous

Lukuaika: 5 minuuttia

Vihreä vallankumous

HenkilökohtaistaHenkilökohtaista

Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.

Teksti Erick Cabrera

Ihan turha haaveilla, sanottiin, kun kerroin aikeistani kasvattaa maailman parhaita nicaragualaisia papuja Seinäjoella.

“Mitä teillä syödään tänään?”

“Riisiä ja punaista kanaa. Entäs teillä?”

“Sitä samaa mitä teilläkin!”

Meidän isä käytti koko kukkeimman nuoruutensa viljelemällä maata. Hänen erityisalaansa olivat kaksi viljelyskasvia, jotka muodostavat valtaosan nicaragualaisesta ruokaympyrästä: riisi ja pavut. En ollut vielä kovinkaan pitkänhuiskea miekkonen, kun isä jo vei minut ensimmäisen kerran korjaamaan papusatoa, jonka hän oli veljieni kanssa kylvänyt. Papuja oli nelisen manzanaa, vajaat kolme hehtaaria. Meitä oli isä, minä ja kaksi veljeäni, ja meillä meni papusadon korjaamiseen parisen viikkoa. Kaikki tehtiin alusta alkaen käsityönä.

Muistan, millaista oli seurata papujen kasvua. Muistan, miltä papupelto tuoksui aamulla, kun aurinko alkoi lämmittää, ja illalla, kun ilma jälleen viileni. Isä luennoi meille pavuista. Hän halusi opettaa meille niistä kaiken olennaisen: milloin ne kylvetään, milloin kitketään ja milloin ne ovat valmiit korjattavaksi.

Nicaraguassa eletään juuri nyt parasta kylvökautta. Marraskuussa sadekausi loppuu ja kesä alkaa tehdä tuloaan. Pavut eivät tarvitse paljon vettä, ja siksi ne kylvetään kesän korvalla. Ne ovat valmiita korjattaviksi jo kolmen kuukauden kuluttua tammikuussa.

Punaiset pavut ovat meille ruuista pyhin. Sellaista ruokaa, johon ne eivät jollakin tavalla kuuluisi, ei taida olla olemassakaan. Vitsailemme syövämme punaista kanaa – siipikarjaan ei ole varaa kaikilla, mutta papuja on köyhänkin pöydässä melkein aina. Nicaragualainen on niin kiintynyt papuihinsa, että hän todennäköisesti kyselee niiden perään vaikka pizzeriassa. Huonoina satovuosina ja kaiken maailman luonnonmullistusten kohdatessa (voitte uskoa, että meidän maassa niitä on riittämiin) papujen hinta saattaa joskus nousta tähtitieteelliseksi. Silloin monissa perheissä syödään pelkkää riisiä, vaikka mustia papuja saisi kohtuullisen edullisesti. Se kun ei vain ole sama asia.

Punaisia papuja ei voi korvata yhtikäs millään.

* * *

No, täältä Suomesta on aivan turha yrittää etsiä juuri niitä papuja. Kidneypavut eivät ole sama asia, eivätkä punaiset adukipavut, eivätkä ylipäätään mitkään muutkaan niistä kymmenistä papulajeista, joita kaiken maailman puodit ovat täällä kyllä pullollaan. Tiesin tämän tosiseikan jo hyvissä ajoin ennen Suomeen muuttamista, ja se sai eittämättä minut hyvin mietteliääksi. Miten minä oikein selviäisin?

Pakkasin haikeuden vallassa matkalaukkuun kaksi kahden kilon pussia papuja. Vaimo ymmärsi yskän. Hän teki ymmärtäväisesti laukkuun tilaa ja jätti suuren osan vaatteistaan ja kengistään jaettavaksi tutuille.

Jouluna syötiin suomalaisia ruokia ja kaikki se oli toki uutta ja jännittävää. Vähitellen aloin kuitenkin pohtia mielessäni, voisiko vähistä pavuistani osan kylvää ja taata näin niiden riittämisen jatkossakin. Mutta kun ajattelin asiaa ääneen, suunnitelmani ammuttiin oikopäätä alas joka taholta. Ei tule onnistumaan, minulle sanottiin. Ihan turha haaveilla. Ehkä ne saattaisivat itää, mutta papuja ei tulisi, se oli vissi.

Kun joulukuun lopussa saavuimme uuteen kotiimme Seinäjoelle, pavuista puolet luovutettiin tietenkin vielä sille tämän seutukunnan toiselle nicaragualaiselle, joka otti ne vastaan suuresti kiitollisena. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Ja varantoni hupenivat hupenemistaan.

Suomessa ostettiin salaattia pikku ruukuissa. Kun salaatit oli syöty, jäljelle jäi kasa juuria ja pikkuisen multaa. Koska haaveilleni papuviljelmästä oli näytetty systemaattisesti punaista valoa kaikkialta, päätin toimia pitämättä asiasta sen suurempaa tiedotustilaisuutta. Tein salaatin juuripaakuista tyhjään margariinirasiaan pehmoisen petin ja nakkasin sinne vaivihkaa jokusen pavun.

Oli tammikuun alku, ja ulkona oli olemattoman vähän päivänvaloa. Mutta olisittepa nähneet millainen hymy naamalleni levisi muutamien päivien päästä, kun kurkistin rasiaan.

“Jess!” minä kiljaisin.

“Mikä sille nyt tuli?” vaimo kysyi ison mahansa takaa tiskialtaan äärestä, jossa hän tiskasi lounasastioita.

Näytin hänelle pikkuisia pavuntaimia, jotka nostivat päätään margariinipurkista. Hän purskahti nauramaan.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

“Et voi olla tosissasi. Ihan oikeasti.”

En voinut peitellä hyvää tuultani. Sieltä ne perhanat nousivat, tammikuun säkkipimeitä päiviä ja aivan liian pohjoisia koordinaatteja uhmaten! Aloin hoitaa pavunvarsiani kuin tehohoitoa vaativia vauvoja. Joka aamu ensimmäisenä herättyäni laitoin ne tiskipöydän lamppujen alle lämmittelemään ja juotin niille sopivan lämpöistä vettä. Juttelin niille ja holhosin niitä päivän aniharvojen auringonsäteiden ulottuville ikkunan äärelle.

Uskokaa tai älkää, ne alkoivat kukkia! Ja maaliskuussa, jokseenkin samoihin aikoihin kun meille syntyi pikkuinen poikavauva, juhlimme myös ensimmäisten pienten suomalais-nicaragualaisten papuvauvojen syntymää.

Minä olin siis syystäkin maailman tyytyväisin mies. Olin selviytynyt ensimmäisestä haasteesta ja nyt olin valmis tositoimiin.

Toukokuun lopulla vuokrasimme 4H-yhdistykseltä kasvimaapalstan. Minä hypin yhdellä jalalla innostuksesta, koska en ollut tullut edes ajatelleeksi, että kaupunkilaisenakin pääsisin viljelemään itse jotakin syötäväksi kelpaavaa. Tein viimeisen tiedustelukierroksen Maailma kylässä -festivaaleilla: kysyin tapaamiltani nicaragualaisilta, olivatko he koskaan kokeilleet punaisten papujen viljelyä Suomessa. Sain vastaukseksi vain päänpunomista, eivätkä he antaneet yritykselleni paljonkaan toivoa. Minä päätin olla lannistumatta. Jos en onnistuisi, olisinpahan ainakin yrittänyt.

Uhrasin maan poveen viimeiset pussin pohjalle jääneet pavut. Nyt tarvittiin vahvaa uskoa. Reilun viikon päästä palasin kasvimaalle katsomaan, olisiko jotakin tapahtunut. Mutta maa oli täysin kalju, yhden ainoaa pavunvartta ei pilkistänyt kuivan ja mahon näköisestä mullasta. Olin vähän huolissani. Nicaraguassa kaikki itää kolmen päivän sisällä kylvämisestä, ja kuvittelin tietysti, että täälläkin kaikki rehottaisi samaan malliin.

Mutta kolme päivää myöhemmin, kun menin jälleen tarkastelemaan tiluksiani, pavut olivat itäneet. Hypin ja tanssin ilosta pikku kasvimaallani. Nyt minun tarvitsisi enää pitää viljelykseni hengissä.

Siinä olikin tekemistä. Kasveissa oli jo isot lehdet, kun ne yhtäkkiä alkoivat kellastua. Kasteleminen ei auttanut, ei edes vesisade. Sitten vaimo ehdotti, että ostaisimme kananpaskaa. Ehdotus oli minusta perin outo, ei meillä Nicaraguassa papuja sen kummemmin lannoitella. Olin kuitenkin valmis mihin tahansa kokeiluihin, jotta paputarhani pysyisi hengissä. Ja jumankekka, niin siinä vain kävi, että parin viikon päästä pavut rehottivat vihreinä. Antaa palaa, kaverit! minä mesosin ja olin taas toivoa täynnä.

Papujen taival oli yhtä kitkuttamista. Ne kasvoivat hitaasti ja harkiten. Kahden kuukauden päästä ne olivat edelleen pieniä ja säälittäviä, eikä niissä ollut edes kukkia. No, olin ainakin saanut ne itämään. Lopulta luovutin ja lakkasin käymästä kasvimaalla. Ehkä yrittäisin ensi vuonna uudelleen. Syyskuussa oli aika kaivaa loput juurekset ja perunat mullasta ja saattaa kasvimaa talviteloilleen. Pyöräilin palstalle eräänä viikonloppuna näissä aikeissa. Ja saatte uskoa, että minut olisi voinut tyrmätä höyhenellä, kun näin, mitä oli tapahtunut.

Juukelin pavut. Niistä roikkui pitkiä, punaisia palkoja. Ne olivat kaikessa hiljaisuudessa kukkineet ja alkaneet tuottaa satoa. Vai että ei tule papuja, vai että ei ole mahdollista, jupisin itsekseni ja hypistelin palkoja, jotka pullistuivat neljästä, viidestä, kuudestakin kohtaa; tässäpä vasta oikea nicaragualaisen sitkeyden perikuva, nämä pavut tässä!

Syyskuun puolessavälissä palasin korjaamaan sadon. Säätiedotuksessa oli jo uhkailtu, että kohta sataa lunta. Siellä se komeili, minun papumaani. Kasvit olivat tehtävänsä tehneet, palot tekeytyneet ja kuivuneet, ihan niin kuin Nicaraguassa. Mutta mikä parasta, sato oli tavanomaista runsaampi. Palkoja oli enemmän kuin yleensä. Pavut olivat isoja ja kauniita. Se siunattu kananpaska.

* * *

Illalla istuin keittiön pöydän ääreen. Nyt oli minun hetkeni. Availin palkoja ja tiputtelin papuja kuppiin. Nuuhkin vastaleikatun pavun tuoksua ja nautin. Vaelsin muistoissani jonnekin kauas, niihin päiviin, kun isä, veljet ja minä korjasimme talteen työmme hedelmiä, Jumalan viljaa. Punaista kanaa. Maailman parasta ruokaa.

Korjasin kaikkiaan neljä kiloa herkullisia punaisia papuja kahdelta ja puolelta neliömetriltä. Se oli minulle hyvä opetus siitä, miten unelmiin ja suunnitelmiin pitäisi muistaa suhtautua: melkoisella sitkeydellä.

Ja kun seuraavalla viikolla saimme vieraaksemme Suomi-Nicaragua-seuran puheenjohtajan, minulla oli ilo ja kunnia tarjota hänelle kansallisruokaamme gallo pintoa. Seinäjokelaisista pavuista valmistettua. Kukapa olisi taas tätäkään uskonut. En meinaa uskoa oikein itsekään. Onneksi tuli otettua muutama kuva todistusaineistoksi.

Don’t give up the fight. (Bob Marley)