Esittävä taideKirjoittanut Tuomas Rantanen

Historia ei meitä vapauta

Lukuaika: < 1 minuutti

Historia ei meitä vapauta

Rechnitz (Tuhon enkeli)

Jalostamo-kollektiivi. Elfriede Jelinek (teksti), Hilkka-Liisa Iivanainen (ohjaus), Jukka-Pekka Pajunen (käännös)

Kiasma-teatteri

☆☆☆☆

Lavalla olevan pöydän ääressä istuu viisi näyttelijää, jotka esittävät näyttelijöitä. He keskustelevat käynnistymässä olevasta esityksestä ja varailevat siitä rooleja itselleen. Näytelmä käsittelee vuonna 1945 Rechnitzin linnassa järjestettyjä ylellisiä juhlia, joiden erityisenä ohjelmanumerona teloitettiin liki kaksi sataa unkarinjuutalaista pakkotyöläistä.

 

Itävaltalaisen Nobel-kirjailija Elfriede Jelinekin teksti on monitasoista ja tyylillisesti vaihtelevaa. Faktavuodatukset, satiiri ja parodia niveltyvät vihjailuun, pamfletointiin ja säälimättömään itsetutkiskeluun. Teoksen kärki kohdistuu Itävallan torjutun natsihistorian ohella yleisinhimillisten tragedioiden käsittelyjen vaikeuteen.

 

Näytelmän ensimmäisessä osassa tutkitaan historiallisten tapahtumien tulkitsemisen vaikeutta. Toisessa osassa kuvataan joukkomurhasta vastuullisten vieraantunutta pakolaisaikaa Sveitsissä. Väliajan jälkeisessä päätösosassa käsitellään etenkin ihmisen omaa suhdetta kehoonsa ja kuolemaan.

 

Esityksen kirjallinen luonne ja eri suuntiin repivät näyttämölliset ratkaisut haastavat katsojan vastaanottokykyä tavan takaa. Jotkut näyttömökuvassa käytetyt symboliset merkitykset ovat aukene pinnistämälläkään. Silti kaikesta näkee, että esityksen tekemiseen on paneuduttu tosissaan.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

 

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjauksen vahvuus on syvässä sitoutumisessa teoksen päämääriin ja sen tragedian syvyyteen. Ilmaisun kulkiessa sfääreissä näyttämöä peittävä multa ja Jarkko Mandelin tanssin fyysisyys pitävät esityksen juuret tiukasti maassa ja kehossa. Koko muukin ensemble hoitaa tehtävänsä ammattitaidolla ja asiaankuuluvalla sitoumuksella.

 

Esityksen avautuessa kerros kerrokselta näyttelijät pääsevät taluttamaan katsojan niin kuilun kuin peilinkin eteen. Rechnitzin verilöyly ei olekaan vain historiallinen hetki, vaan julmuus toisten kärsimystä ja torjunta omaa kuolevaisuuttamme kohtaan elävät vahvana omassakin ajassamme.

 

On hienoa, että tässä ajassa pursuavan helpon ja todellisuuspakoisuutta viihteen ylitarjonnan keskellä löytyy myös tällaista inhimillisen vääryyden synkkiä syvyyksiä tutkivaa teatteria.