Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on Amos Ozin omaelämäkerrallinen romaani, joka kertoo kymmeniä tarinoita, sivuaa satoja ihmiskohtaloita ja valottaa juutalaisten elämää 40- ja 50- luvun Jerusalemissa. Yli kuusisataasivuinen muistelmateos on käsittämättömän viihdyttävä ja kiehtova romaani, joka sekä hilluu hiljaa paikallaan että kuljettaa läpi sodan ja jatkuvalla syötöllä kerrottujen, uskomattoien ja hurjienkin tarinoiden. Se on tarinankerronnaltaan loistava, ja ehdottomasti enemmin romaani kuin omaelämäkerta. Ozin tapa nähdä ja käsitellä maailmaa on kiehtova ja omalaatuinen, ja toimii täydellisesti kerronnan polttoaineena, kuljettaen lukijan minne tahansa, minne Oz tämän haluaa. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on tarina sodasta, köyhyydestä, rasismista, äidin itsemurhasta, välirikosta isän kanssa ja muun muassa hullusta bakteerikammoisesta isoäidistä. Kun Natalie Portman päätti tehdä siitä elokuvan, muuttui se kymmeniksi kohtauksiksi, joissa hän tummine ripsineen tuijottaa tyhjyyteen.
Kaikista niistä moniuloitteisista hahmoista, kiehtovista tarinoista ja persoonallisista visioista, joita Oz kirjassaan luo, on Portman valinnut elokuvansa aiheeksi Amos Ozin äidin, Fanian, joka teki itsemurhan Ozin ollessa 12-vuotias. Portmanin ohjaama ja sovittama elokuva keskittyy tämän kauniin ja nuoren, traagisen hahmon ympärille, jota Portman tietenkin itse näyttelee. Hän kokkailee, kertoilee pojalleen satuja, masentuu ja itkee sateessa. Siinä sivussa Amos kasvaa, juutalaisten asemasta taistellaan ja tapahtuu jotain muutakin vähemmän tärkeää. Siinä, missä Amos Oz onnistui tekemään elämästään ja muistoistaan viihdyttävän ja älykkään romaanin huumautumatta omasta tärkeydestään, kaappasi Portman teoksen ja kietoi joka ikisen siinä esiintyvän asian oman napansa ympärille. Taito kai sekin.
Eniten Tarina rakkaudesta ja pimeydestä-elokuvasta saa irti, jos sattuu olemaan kova Natalie Portman-fani. Jos näin ei ole, kannattaa turhista odotuksista luopua ja katsella elokuvaa kuin rokotettava vauva hileputkea. Esteettinenhän se nimittäin on, kuten jo trailerista voi huomata, ja taitava ja suurella budjetilla ja ammattitaidolla tehty, niin kuin niin moni vastaava päätähteä varten tehty projekti. Tosin tässä tapauksessa, kun kyse on debyyttiohjauksesta, jossa Portman tekee myös näyttelijäntyön, ei onnistuminen varmastikaan ollut mikään itsestäänselvyys, ja vaatii toki taitoa.
Portman ansaitsee siis päähäntaputteluja tai papukaijamerkin hyvin tehdystä työstä, mutta elokuvalla itsessään ei ole oikeastaan mitään annettavaa. Ideana on ihan hienoa se, että ei jäljittele filmatisoinnissa kirjan kerronnan järjestystä, tai että muokkaa henkilöhahmoja itseään kiinnostavaan tärkeysjärjestykseen. Kuitenkin se, että poistaa käytännössä kaikki hahmot, ja nostaa niistä yhden päärooliin, jota esittää itse, on pikkuisen liian läpinäkyvää ja johtaa äärimmäisen epämielenkiintoiseen lopputulokseen. On kiehtovaa, mihin mittoihin itsekeskeisyys pääsee, kun on oikeassa asemassa. Vaikka itsensä manifestoinnin tekisikin tyylillä, katsoja näkee vääjäämättä pohjimmaisen tarkoituksen. Ja se nyt on vain noloa.
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, Natalie Portman
Ensi-ilta: 11.12.2015
