Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Laura Rantanen
Pirkko Saision näytelmä teki minusta vainoharhaisen. Vieläkö, tosiaan, Suomessakin?
Oisko täällä se maa, missä jokainen saa rakastaa ketä itse haluaa? Homon loppulaulussa itkin hiljaa ääneen. Oisko täällä se maa?
Kävin pari viikkoa sitten katsomassa Kansallisteatterissa Pirkko Saision uutuusnäytelmän ensi-illan. Kyseessä on musiikillinen ilottelu, jossa lätkäjoukkue raiskaa teinitytön ja kuolleet homomiehet saapuvat tuonelan lautturin kyydillä kertomaan kokemuksistaan rajan tällä puolen. Esitys oli sanalla sanoen hyvä ja suosittelen sitä etenkin kaikille ahdasmielisille ja ennakkoluulojen riivaamille henkilöille. (Nimiä, paikkakuntia tai puoluekantoja mainitsematta.)
Homon nähtyäni tapahtui seuraavaa: Istuin kotoisasti sisällä ja satuin vilkaisemaan ikkunasta ulos. Kello oli vasta kahdeksan ja ikkunaruutu olisi yhtä hyvin voinut olla vuorattu mustalla jätesäkillä. Tuli tunne kuin joku olisi seissyt rintalastani päällä, vaikka istuin ja olin huoneessa yksin. Rinnan päällä ei näkynyt ketään. Katsoin monta kertaa. (Pienet lapseni ovat kovia kiipeilemään.) Kokeilin varmuuden vuoksi kädellänikin.
Ohjaaja Kaija Juurikkala olisi luultavasti neuvonut menemään pimeän sisään ottamaan selvää, että mikä siellä niin ahdisti. Olen mennytkin, mutta en löytänyt tietä menneisiin elämiin, kuten Kaija. Löysin hiekkatien, sammalta, puita ja kiviä. Välillä metsästä kuului läähätystä. Olin koiran kanssa lenkillä ja odotin kuumeisesti, että milloin silmät tottuvat pimeään. Eivät ne oikein tottuneet, joten ostin sitten sen otsalampun.
Ei se pimeä sinänsä, mutta kun sitä on niin kamalan paljon. Eikä siihen auta aina edes kuun valo tai lumen tulo. Silloin kun se on sellaista ”voiko Timo Soinista tulla Suomen presidentti?” tai ”miksi masentunut ystäväni ei saa hoitoa, vaikka hänellä on vauva?” tai ”menin sitten selaamaan iltapäivälehden, ei olisi pitänyt” -henkistä pimeää. Siihen ei auta kuin rakkaus. Mutta kun kaikkien ei anneta rakastaakaan. Ei ainakaan homojen. Ja se minua nyt ahdisti.
Minulla on kaksi poikaa. Jos maailmassa ei vuonna 2011 edes saa rauhassa rakastaa ketä itse haluaa, niin kuinka heille käy? Olin aikaisemmin ajatellut, että samalla tavalla kuin kenen tahansa, tulevat he sitten rakastamaan ketä tahansa. Onnea, pettymyksiä, kumppanuutta, särkyneitä sydämiä, yhteyttä, kaipuuta ja sisäisiä lieskoja. Sellaisia rakkausjuttuja. Saision näytelmä teki minusta hiukan vainoharhaisen. Vieläkö, tosiaan, Suomessakin?
Olin lukenut jostain, että maailmassa on 77 valtiota, jossa homous on rikos. Ei ole homoilla helppoa aina ollut Suomessakaan. Niistä Saision näytelmän lauttamatkaajista se, joka uskoi romanttiseen rakkauteen, ripustautui narun jatkoksi. Hänen tarinansa oli tosi. Mutta että yhä? Täällä pienessä maalaiskylässäkin saa olla rauhassa homo. Miksi ei sitten suuremmassa kaupungissa/lätkäjoukkueessa/just name it. Miksi?
Muistan romanttisen hetken noin kymmenen vuoden takaa. ”Mihin sinä uskot?”, kääntyi ihana henkilö kysymään minulta. ”Vampyyreihin ja rakkauteen”, vastasin jostain käsittämättömästä syystä ja tulin kamalan onnelliseksi, kun hän vastasi: ”Niin minäkin.” Olimme tavanneet paria tuntia aikaisemmin, mutta sellaisia ne nuoret ovat. Menevät heti asiaan.
Hänen jälkeensä on tullut muita ihania ihmisiä ja epäilen, että uskomme vampyyreihin on välillä ollut koetuksella, mutta toivon uskomme rakkauteen olevan voimissaan. Hänellä siellä Istanbulissa ja minulla Taivassalossa. Jätän hänen sukupuolensa mainitsematta ihan vain siitä syystä, että SILLÄ EI PITÄISI OLLA MITÄÄN MERKITYSTÄ. Tunteen tulen muistamaan aina.
