Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Pertti Laesmaa
Mikä Kilua (ja naisia) vaivaa? Pertti Laesmaa ihmettelee The Fabulettesin keikalla.
”Onks toi hyvä paikka?” kysyn lähtiessäni hakemaan Juttiksen baaritiskiltä Famous Grousea (jäillä). ”Taitaa olla turhan lähellä. Pidämme nimittäin kovaa ääntä”, Saara Soisalo vastaa.
Sen paikan kuitenkin pidän, koska valintamahdollisuudet käyvät vähiin.
Nyt Kilu tulee. Hortoilee ja katselee ympärilleen eikä huomaa. Nousen ja painun luokse.
”Katon vaan, näkyykö Mamieta. Lupasi tulla tänne.” ”Ei ole näkynyt. Tule tuonne. Pöydässäni on pari vapaata paikkaa”, sanon.
Kilu on ollut vähän kummallinen jo viikon ajan. Pitänyt selvästi välimatkaa minuunkin.
”Mikä sua nyt oikeen jurppii?” kysyn. Kilu katsoo johonkin ei mihinkään eikä vastaa. No johan on! Kysyn uudestaan. Mies heiluttelee vain päätään mitään puhumatta.
Tavallaan on hyvä, että Mamie tulee tässä vaiheessa. Me miehet emme osaa puhua tällaisista asioista. Turha edes yrittää.
Lavalle astuu The Fabulettes, kolmen naisen trio orkestereineen valtaisien aplodien saattelemana. En ole kuullut heitä aikaisemmin yhdessä. Kilu on.
Onpahan ladyt! Eri kappaleissa aina yksi vetää soolo-osuuden muiden toimiessa ikään kuin enkelikuorona. Enkelikuorolaiset jortsahtelevat omissa maailmoissaan, mutta palaavat täsmälleen oikea-aikaisesti heittämässä ”da duubaduun” mikkiin. Täysin käsittämätöntä homman hallintaa. Soolot vedetään hyvin ja orkka on rautaa.
Mari Hatakassa on jotain ladylikea. Silleen just sopivasti. Saara Soisalo on aina ollut kymppi ja jatkaa valitsemallaan tasolla. Tiina Isohannin silmät ja niiden käyttö saavat minut lähes sekaisin.
Huomautan silmistä vieressä istuvalle Mamielle. Mamie alkaa puhua jonkun venäläisen miesoopperalaulajan silmistä. Mitä se sekoo ja sotkee tunnelmaa. Venäläinen oopperalaulaja? Voi jumalauta!
Tauolla ei meinaa päästä edes ulos piipulle, kun väkeä on niin paljon. Näin paljon väkeä ei varmaan koskaan ole ollut Juttiksessa. Osa ihmisistä on selvästi Fabulettes-faneja.
Mamie lähtee kotiin, koska pelkää U2:sen konsertin päättymisen aiheuttavan kaaoksen kulkuvälineissä. Minä palaan pöytään.
Noooh!! Tosi nuori nainen heittäytyy kaulaani. ”Tu tanssimaan!” Mikä niillä nyt on? Se edellinen oli hetki sitten hieman varttuneempi ja esitti asiansa maltillisemmin. En ole ollut Cliff Richardin näköinen enää aikoihin. Ei ole kyllä ollut Cliffkään. Näytänköhän jotenkin varakkaalta?
Kerron naiselle, näin kai häntä on nimitettävä, Elviksen kuoleman aikoihin tapahtuneesta akillesjänteen katkeamisesta duunin lentopalloharkoissa. Eihän se enää vaivaa, mutta tarina toimii aina.
Nainen menee yksin tanssimaan ja palaa sitten selkäni taakse seisomaan pitäen otteessaan. Olkoot siinä. Itsetunnolle tällainen tekee kuitenkin eetvarttia.
Fabulettes tarjoaa upean illan. Varmasti sata kertaa paremman kuin joku hemmetin uukakkonen.
Saaran epäilyt paikan liiasta läheisyydestä pitivät paikkansa. Tähän tarkoitukseen jalostettuna naisääntä kuuntelee kyllä vaikka vähän suuremmallakin volymilla.
Kaksistaan Kilun kanssa himaa kohti lampsiessamme mies on taas niin kuin ennen. Puhumme naisista. Siitä puhe mistä puute ei pidä täysin paikkaansa. Puhumme nimittäin myös jazzista ja musiikista yleensäkin.
