Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Tuuli Ojakangas
Olemme ilmastoperheiden hiilijalanjälkien jumbot.
Ilmastoprojektimme etenee lievästi sanottuna nytkähdellen ja lähinnä tiedostamisen tasolla, ei käytännössä. Ainoa uusi konkreettinen asia, jota perheemme on viime aikoina onnistunut edistämään, on vaihtoehtojen arvioiminen talon öljylämmitykselle.
***
Saimme hiilijalanjälkemme tulokset. Se on iso. Isompi kuin osasin arvata: 8 732 kg/henkilö siinä missä suomalainen kallekeskiverto tuhrii 8 700 kiloa. Ilmastoperheet keskimäärin puolestaan olivat varsin pienipäästöisiä 8 124 kilollaan. Me olimme varmasti koko porukan jumbot.
Jumbosijaan on yksi erityinen syy: autoilu, joka tuottaa perheen hiilijalanjäljestä jopa 46 prosenttia. Työmatkat kaikilla työssäkäyvillä ovat pitkät. Isä ja äiti jakavat 80 kilometrin työmatkansa, mutta joutuvat vähintään kerran viikossa ajamaan töihin kahdella autolla erilaisten aikataulujen takia. Itse kuljen rapiat 160 kilometriä työkavereiden kimppakyydeillä.
Myös äitini kulki ennen kimppakyydillä töihin. Sittemmin ajat muuttuivat mukavimmiksi ja kuvio purkautui, kun autonostoon alkoi olla useammalla varaa.
Edelleen äitini noukkii silloin tällöin matkalta mukaan vuosikymmenten aikaisen työkaverinsa, rouvan, joka ei koko 59-vuotisen elämänsä aikana ole omistanut autoa. Kuten ei ole hänen miehensäkään. He ovat ainoa tuntemani keski-iän ylittänyt ja täysin autotta elänyt pariskunta. Varsin kunnioitettavaa, kun päivittäistä reissua rouvalle tulee yhteensä 80 kilometriä ja kaksi lastakin on perheessä kasvatettu. Rouva maksaa pienen bensarahan jokaisesta matkastaan muiden kyydissä.
***
Jokainen varmasti harkitsisi työmatkailua omalla autolla ilman bensarahaa maksavia matkatovereita, jos joutuisi joka matkasta iskemään viisikymppisen pöytään. Meillä työmatkailusta on vaikea nipistää, mutta vapaa-ajan ajelua voisimme hyvinkin miettiä enemmän. Jokaista reissua ei tarvitsisi tehdä erikseen, vaan yhdistää kaikenlaiset noutamiset, kaupparetket ja harrastuksiin menot.
Minustakin on lyhyiksi kutistuneiden arki-iltojen myötä tullut turhan ahkera autoilija. Vaikken edes omista moista kapinetta, lainailen vain. Ajanpuutteen vuoksi se auto usein viettelee seisoskellessaan joutilaana pihamaalla. Se kuiskaa: ”Unohda se viimassa polkeminen! Unohda vihlovat korvat! Minun avullani sinä pääset kauppaan ja kyläilemään parissa minuutissa…” Usein sitä sortuukin. On ollut kiire päivä. On huono ilma. Lapset ovat väsyneitä. Syitä on loputtomiin. Mutta silloin, kun mieliteosta huolimatta onnistuu tekemään jonkin retken pyörällä tai kävellen, olo on mairea.
***
Kevätpuolella Ilmankosissa lasketaan ruokahävikkiä. Se on meidän talossamme murheenkryyni, vaikkei se hiilijalanjäljestä muodosta edes varvasta (jätteet yhteensä yhden prosentin). Se on silti turhuuden turhuus ja helposti estettävissä. Kukaan ei halua heittää ruokaa pois, mutta minkäs teet, kun jääkaapista kerran viikossa löytää viimeviikkoisia ruuantähteitä, jotka joku hyvin aikein on säilönyt myöhempää käyttöä varten, mutta jotka ovat sittemmin kaapin perälle unohtuneet ja pilaantuneet. Pois ne on heitettävä. Emme oikein ikinä osaa tehdä sopivan verran ruokaa.
”Parempi, että on liikaa kuin liian vähän”, äitini sanoo ja laittaa kattilaan aina muutaman ekstraperunan.
Sinänsä ajatus on hyvä, mutta se tähdekäyttö pitäisi saada pelaamaan paremmin. Käyttää aina ensin ne jo valmistetut ainekset loppuun ja ostaa sitten vasta uutta. Muttei kauppaankaan ihan joka päivä halua mennä. On helpompi tehdä suuremmat ostokset kerralla ja tarjousten ja pakkauskokojen vuoksi se tulee halvemmaksikin. On siis aloitettava nollasta ja opeteltava uudestaan käymään ruokaostoksilla. Taas.
