Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Tuuli Hakulinen
Pappa Illarion Josifovits Petrovin jäljillä.
Viitisen vuotta sitten Kronstadtin anarkistinen kapina sai minulle henkilökohtaisenkin merkityksen. Äitini lähti mitään aavistamatta katsomaan Kronstadtin pakolaisista kertovaa dokumenttielokuvaa. Kesken elokuvan, viiksekkäiden kapinallisten valokuvia katsellessa hän tajusi yhtäkkiä: “Tuohan on minun pappani”.
Tosiaan, siellä jossain oli äitini pappa, minun isoisoisäni, Illarion Josifovits Petrov. Kyseisen henkilön taustoista eivät sukulaiseni tienneet juuri mitään. Sen verran oli selvillä, että kotoisin Illarion oli Gomelin alueelta Valko-Venäjältä. Suomeen hän oli juossut jäätä pitkin, omien sanojensa mukaan “koska ei pitänyt neuvostovallasta eikä armeijasta”.
Suomessa Illarion meni naimisiin Miinan kanssa, ja pian syntyivät lapset Elli-täti, Veera-täti ja Leo-ukki. Venäläisvainojen ja kiusaamisten takia perhe keksi itselleen suomalaisen sukunimen. Pappa oppi pikkuhiljaa uuden kotimaansa kielen ja elämä muuttui ihan tavalliseksi suomalaiselämäksi. Eipä kukaan ollut ilmeisesti paljon kysellytkään Illarionin menneisyydestä. 1930–40-luvun Suomessa valkovenäläisiä juuria vain hävettiin, yritettiin mieluummin unohtaa koko juttu.
Äiti muistaa kyllä miten pappa aloitti sadut venäjäksi “Olipa kerran ukko ja akka ja pieni kana” ja miten hän lauloi surumielisiä venäläisiä lauluja saunan takana halkoja hakatessa. Veera-täti muistaa, että pappa pelkäsi paniikinomaisesti kaikkia viranomaisia. Hänellä oli väliaikainen asumislupa ja muukalaispassi, mutta Suomen kansalaisuutta pappa ei uskaltanut hakea – pelkäsi karkotusta Siperiaan.
Pappa jätti jälkeensä myös lukuisia kirjeitä ja valokuvia sukulaisiltaan. Niitä säilytettiin 1970-luvulle asti ullakolla isoissa pahvilaatikoissa. Mutta kun Veera-täti muutti omakotitalosta kerrostaloon, hän poltti ylimääräisten tavaroiden mukana myös tämän pahvilaatikon sisältöineen – eihän kirjeitä kukaan kuitenkaan pystyisi lukemaan, ja valokuvissa olevat ihmiset ovat tuntemattomia. Tätä tekoa olen kyllä harmitellut. Miten paljon enemmän tietäisimmekään papasta ja hänen tarinastaan, jos kirjeet olisivat tallella. Kenties jopa sukulaisten osoitteet olisi säilyneet. Ehkä alitajuinen pelko karkotuksesta Siperiaan oli välittynyt papalta myös Veera-tädille, joka kirjeet poltti.
Muutama kulunut valokuva papan sukulaisista on säilynyt äidilläni. Silloin tällöin kaivamme kuvat esiin ja tavaamme niiden takana olevia toivotuksia: “Illarionille Vanja-enolta, Mashalta ja Vitjalta, Hyvää Uutta vuotta”. Mietimme, miten löytäisimme kuvissa komeilevat sukulaisemme – tai heidän jälkeläisensä satojen Gomelin alueella asuvien Petrovien joukosta. Ehkä he tietäisivät enemmän myös pappa Illarionista.
Dokumenttielokuvan ohjaajan kautta äitini onnistui hankkimaan Viipurin historiallisesta arkistosta materiaalia Kronstadtin pakolaisista. Asiapapereista kävi ilmi, että pappa oli muiden Kronstadtin kapinallisten kanssa otettu kiinni Terijoella vuonna 1921, ja sijoitettu pahamaineiselle Turkinsaaren vankileirille. Sieltä hänet ammatin omaavana oli siirretty Kurkijoen pitäjään suutariksi. Kurkijoelta on kotoisin myöskin Miina-mamma. Siitä edespäin historia onkin meille jo tuttu tarina.
Mutta mitä tapahtui Illarion Josipovitsin elämässä ennen Kronstadtin jäällä juoksemista ja Turkinsaaren vankileirille päätymistä? Mikä oli hänen roolinsa Kronstadtin kapinassa? Oliko hänellä ehkä ollut joku toinen nimi? Ehkä hän oli jotain sukua kapinaa johtaneelle Petrichenkolle, jonka sukulaisia pidätettiin myöskin Valko-Venäjän Gomelin alueella? Miten hän oli päätynyt Valko-Venäjältä Kronstadtiin? Oliko hän yksi anarkistimatruuseista? Pelkään, että nämä kysymykset jäävät ikuisiksi arvoituksiksi. Tai sittenkin törmään vielä jonain päivänä Gomelin alueelta kotoisin oleviin sukulaisiimme…
