Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Siru Valleala
Japanilainen jaksaa, vaikka mieli romahtaisi. Kunnes ei enää jaksakaan.
Suomessa toisinaan tuntuu, että oudosti käyttäytyviä hiippareita vaeltaa joka nurkalla. Arvaamatonta käytöstä ei ole niinkään helppo bongailla Tokion kaduilla. Niillä siisti ja muodikas väki kulkee iloisin ilmein ja määrätietoisina kohteisiinsa tai hengailee eloisasti rupatellen kadunkulmissa. Kodittomien joukkiot taas keskittyvät pienille alueille, joilla niilläkään ei räyhäämistä kuule koskaan ja joilla pahvilaatikkokodit ovat moitteettoman siistejä.
Arvaamatonta käytöstä japanilaistenkin parissa kuitenkin esiintyy. Uutisiin päätyy pahojakin otsikoita. Äkkihyökkäävät väkivallanpurkaukset kohdistuvat tyystin tuntemattomiin, perheenjäseniin tai itseen. Kun jotakin tällaista ikävää tapahtuu, harvemmin kuitenkaan yleiseksi puheenaiheeksi paikallisten keskuudessa nousee mielenterveyshoidon jama. Ennemmin syytetään kasvatusta, perhettä ja sen heikkoa lenkkiä.
Piiloleikkejä rakastava kansakunta kätkee kummat, epästabiilit jäsenensä useimmiten tiukasti sisätiloihin. Sisätiloissa he ovat myös ajatuksellisesti: kätkettyjä perheenjäsenten mielten perukoille, pois olemasta, häpeällisinä. Joskus näihin suljettuihin koppeihin kuitenkin yritetään kurkkia. Näin teki esimerkiksi elokuvaohjaaja Kazuhiro Soda, jonka elokuva Mental (Seishin, 2008) valmistui pari vuotta sitten. Elokuva kertoo okayamalaisen mielenterveysklinikan arjesta ja esittelee joukon erilaisista mielenterveysongelmista kärsiviä henkilöitä dokumentin omaan. Elokuva on Japanissa hyvin poikkeuksellinen, sillä mielenterveysongelmista vaietaan itsemurhien luvatussa maassa kirjaimellisesti viimeiseen saakka. Tämä siitäkin huolimatta, että uusimpien tutkimusten mukaan 24 prosenttia japanilaista omaa tai on omannut jonkinlaisen mielenterveysongelman ja yksi viidestä on harkinnut itsemurhaa. 100 000 henkeä kohtaan 51 tekee Japanissa itsemurhan, mikä on tuplat Yhdysvaltoihin ja triplat Britanniaan verrattuna.
Yleisimpiä mielenhäiriöiden syitä Japanissa ovat uupumus ja syömishäiriöt. Näistä molemmista on Mental-elokuvassa esimerkki. Burnoutista kärsivä liikemies ja nainen, jolle kehittyi syömishäiriö sen jälkeen, kun hänen sääriään parjattiin liian paksuiksi, ovat hahmoja, joita japanilaisessa arjessa riittää – vaikkei tällaista arkea myönnetäkään. Joskus tuntuu suoranaiselta ihmeeltä, etteivät Tokion aamu- tai iltayöjunat ole täynnä väsymyksestä pimahtelevia liikemiehiä. Kärsivällisesti he seisovat junan puristuksessa otsasuoni pullottaen ja nukkuvaa teeskennellen, kunnes pitkän matkan päätteeksi saapuvat kotiin. Kasvot ovat tallella, julkinen kuva puhtoinen – ja kotiväki saa kuulla, kestää ja sietää kaiken, jos energiaa uupuneella vielä on.
Mielenterveysongelmaisista puhutaan kuiskaten tai heistä ei puhuta. Ystävättäreni psykiatrista hoitoa saava pikkusisar oli vaiettu kuin maailman synkin salaisuus. Perheen isä käski aikoinaan muiden lasten pitää suunsa siskosta supussa naapurustossa, mikäli sisarukset mielivät päästä joskus hyvään kouluun. Muiden lasten tuli aina yrittää parhaansa tai enemmänkin korvatakseen isälleen tuon kauhean häpeän, jonka sairas sisko aiheutti. Jos joku toinen perheenjäsen voi huonosti tai valitteli väsymystä, isä torui ja torjui heti kaikki hiljaisiksi, jottei vain joku toinenkin vielä uskaltaisi antaa mielensä sairastua. Piinaavassa kasvuympäristössä lapsista kehittyi ylisuorittajia, joiden menestystä isä vahti haukan silmällä vielä aikuisinakin. Sinkku 37-vuotias ystäväni kokee yhä huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole onnistunut saamaan aviomiestä ja perhettä isänsä mieliksi. Yksi sisar sentään on, eikä siitä puhuta, että hänen miehensä juo ja viettää öitä pois kotoa.
Perhe, jossa elää mieleltään sairastunut, on joutunut pysyvään häpeään. Esi-isiä kunnioittavassa kulttuurissa perheen harmonia on hyvin tärkeää. Koseki on perherekisteri, johon kaikki perheen jäsenet lain voimalla kirjataan koko suvun mitalta. Jokainen jäsen pysyy hyvässä muistissa vuosikymmenien- ja satojenkin päästä. Jo tästäkin syystä mielenterveysongelmien kohtaaminen on Japanissa vaikeaa. Sairastuneen on vaikea myös hakea apua. Jos työuupunut tai masentunut menee lääkäriin, hän yleensä pyytää apua fyysisiin oireisiin: huimaukseen, päänsärkyyn, väsymykseen. Harvemmin etsitään terapeuttista apua elämänhaluttomuuteen.
Haastetta terapiahoitoon luovat myös länsimaista poikkeava minäkäsitys ja yksilön jatkuva yhteys sosiaaliseen ympäristöön. Näin ollen mielenterveystyöntekijöiden tulee aina ottaa huomioon myös potilaan ympäröivä konteksti ja suhteet muihin ihmisiin. Terapiassa käsitellään eri tavoin minää ja muita kuin länsimaissa. Perinteinen Naikan-terapia pohjautuu buddhalaiseen filosofiaan ja siinä pureudutaan itseen. Potilas viettää viikon pari mahdollisimman eristyksissä itseään tutkiskellen. Terapeutin rooli on olla läsnä tarpeen vaatiessa, mutta puuttua meditatiiviseen prosessiin mahdollisimman vähän. Morita-terapiassa potilas viettää niin ikään pari viikkoa mietiskelevässä eristyksessä, mutta sairaalaympäristössä. Tarkoitus on selventää mieli ja saada potilas kaipaamaan jälleen toiminnallista elämää. Toki modernit lääkkeet ja terapiamuodot ovat nykyään Japanissa käytössä muiden maiden malliin. Hoitonäkymät ovat kuitenkin vielä paljon jäljessä muista kehittyneistä maista. Skitsofreniakin diagnosoidaan usein fyysiseksi häiriöksi. Tutkimuksissa on todettu, että japanilainen skitsofreenikko on vetäytyneempi ja passiivisempi kuin eurooppalainen tai amerikkalainen. Oletetaan, että yhteiskunnan koherenttiuden vaatimukset heijastuvat sairastuneisiinkin.
Yhteiskunnan stigma Japanissa on ja pysyy suurena varmasti vielä monta vuosikymmentä. Elokuvaohjaaja Soda huomasi Mental-elokuvaansa kuvatessaan, ettei raja terveen ja sairaan välillä ole kuitenkaan suuri. Hän itse oli jo opiskeluaikoinaan kokenut loppuunpalamisen työn parissa. Tärkeintä hänelle onkin tuoda peitetty ja vaiettu ihmisten kuuluville. Ehkä taiteen, kuten elokuvan, avulla asioista keskustellaan, edes hetken verran.
Raja terveen ja sairaan välillä todella on häilyvä. Sodan vaimo oli myös dokumenttihankkeessa mukana ja pohti projektin aikana niin paljon tapaamiaan ihmisiä ja mielen mutkia, että joutui lopulta itsekin terapiahoitoon – samalle klinikalle, jonka elämää hän miehensä kanssa kuvasi!
Japan Times -lehden arvio Mental-elokuvasta englanniksi.
