N.W.A. oli tuhmia puhuva sorrettujen äänitorvi. Sittemmin keskiluokkaisten ja -ikäisten perheenisien suosikki.
Traagisen lyhytikäisen (1986-91) räpyhtye N.W.A:n (Niggaz Wit Attitudes) kappaleissa puhuttiin pääasiassa pillusta ja pyssyistä, fygystä ja fiudeista, ja välillä haukutiin kyttiä. Tätä ei käy kiistäminen. Olisi silti väärin sanoa, että yhtye ei olisi ollut merkittävä yhteiskunnallinen puhuja ja vaikuttaja. N.W.A.n jäsenet itse kuvailivat musiikkiaan todellisuusräpiksi (reality rap) – sanoitukset kumpusivat heidän elinympäristöstään.
Tämä käy ilmi myös yhtyeen historian läpi loikkivassa Straight Outta Compton -elokuvassa. Los Angelesin piirikunnassa sijaitseva Comptonin kaupunki oli rankka paikka, väkivaltaa, huumeita ja viranomaisten rasismia piisasi. Tämän sanominen ääneen kuitenkin herätti närää ja yhtyeen nostattama paheksunta hakee vertaistaan populaarikulttuurin historiassa.
Vuonna 1988 ilmestyneen Straight Outta Compton -levyn ajankohtaisuus ja dokumentaarisuus tulivat kuitenkin harvinaisen selviksi myös suurelle yleisölle vuonna 1991, kun videonauha mustaihoista Rodney Kingiä pahoinpitelevistä poliiseista tuli julkisuuteen. Levyn eniten paheksuntaa herättänyt kappale, Fuck Tha Police, tarjosi täydellisen kommentin oikeuden päätökselle vapauttaa poliisit pahoinpitelysyytteistä. Vapauttavaa päätöstä seurasi myös mittavat mellakat Los Angelesissa.
Katutietoutta suoraan Comptonin kaupungista.
Straight Outta Compton -elokuvan tekoprosessin aikaiset tapahtumat tekevät elokuvan traagisen ajankohtaiseksi. Yhdysvalloista kantautuvat uutiset poliisiväkivallasta ovat lähes jokapäiväisiä – tänäkin vuonna sheriffit ovat kylmänneet väkeä hurjalla tahdilla. Muista väkivaltaisuuksista puhumattakaan.
Jotain ajankohtaisuudesta epäilemättä kertoo myös elokuvan Yhdysvalloissa herättämä kiinnostus. Se nousi jo ensi-iltaviikonloppuna Hollywoodin historian tuottoisimmaksi musiikkielokuvaksi. Kiinnostusta epäilemättä ruokkii ajankohtaisuuden lisäksi provokatiivinen touhu ja yhtyeen skandaalinkäryinen sisäinen kemia.
Leffa kuvaa ansiokkaasti sen yhteiskunnallisen tilanteen, joka synnytti yhtyeen ja ne jännitteet, joita yhtye sanoituksissaan kuvasi. Elokuva myöskin tuo esiin sen moneen kertaan nähdyn tosiasian, että tuskin mikään sotkee ryhmädynamiikkaa yhtä tehokkaasti kuin yllättäen aukeavat rahahanat.
Vaikka tekijät musiikkiaan todellisuusräpiksi kuvasivatkin, niin ei kannata olettaa kaiken olevan oikeasti dokumentaarista. Se, että räppäri kertoo kyttiä tappavasta gangsterista, ei välttämättä tarkoita että hän itse sellainen olisi. Tämä välittyy hyvin elokuvassakin, joka tuo esiin sanoitusten uhon ja todellisuuden välistä eroa. Vaikka elokuva onkin esitelty suhteellisen dokumentaarisena, kannattaa siihen suhtautua yhtä todellisuuspohjaisena kuin yhtyeen musiikkiinkin.
Se, että yhtyeen jäsenet Ice Cube ja Dr. Dre ovat leffan tuottajia varmistaa sen, että välitetty kuva tapahtumista on sopivan silotellun rosoinen. Pois on jätetty esimerkiksi sanoitusten misogynian yltyminen naisten pahoinpitelyiksi. Ilmeisesti väkivaltainen uhokin voi saavuttaa tason, joka ei ole pelkästään ylpeilyn aihe, vaikka olisi kuinka rankka gangsta. Myös elokuvan lopun siirappinen sotakirveiden hautaaminen kertoo ehkä enemmän Cuben ja Dren nykyisistä tuntemuksista kuin todellisista tapahtumista.
Tämän trailerin esittelyssä tuottajat Cube ja Dre fiilistelevät menneitä leppoisissa tunnelmissa. Itse trailerissa meno onkin sitten melkoista.
Oma suhteeni N.W.A.:han määrittyy pitkälti yläasteaikaisten kokemusten kautta. Ahkeroin valtaosan N.W.A.:n lyhyestä ja huikeasta urasta itähelsinkiläisellä yläasteella, jonne räp jotenkin ihmeen kautta kantautui. Se, että meillä ei ollut tosi asiassa mitään hajua maailmasta jota N.W.A. kuvasi, ei vähentänyt musiikin välittämää energiaa. Eihän meillä Neuvosto-Suomessa ollut edes internetiä, mistä lukea biisien taustoista.
Jos oli N.W.A. kapinan ääniraita 1980-90-lukujen taitteessa, niin ei sitä enää ole. Nykyään Ice Cube näyttelee höpsöissä komedioissa ja Dr. Dre kaupustelee kuulokkeita. Oikeastaan gangsta-räp on muuttunut 2010-luvun iskärokiksi kuten Angelica Leicht totesi ansiokkaassa kirjoituksessaan.
”So what exactly is Dad Rap? Well, it’s kind of like Dad Rock, only the relatively chill sound of Neil Young — an acceptable sound for the olds — is replaced with a balls-out Compton beat and a whole lotta NWA rage. You see, this time around, suburban dads have rediscovered ’90s rap and hip-hop, and they’re killing what’s left of the genre’s coolness in spades.”
Ei tämä tietenkään pelkästään huono asia ole. Me keski-ikäiset asuntosäästäjät voidaan fiilistellä sitä kuinka ennen oli kunnollista ja kauhistella yhteiskunnan epäkohtia, ja jotain meidänkin pitää kuunnella.
F. Gary Gray: Straight Outta Compton
Elokuvateattereissa
4444
