Lukuaika: 2 minuuttia

Vain kuolleen ruumiini yli

”Se kusipää maiskutteli minut suuhunsa kuin maksalaatikon, minkä seurauksena jouduin paloiteltuna hänen ruumiinsa sisään”, Ruusu Haarla kirjoittaa rankoista psykoterapiakokemuksistaan.

Olen noin vuoden ajan tehnyt psykoterapeuttini kanssa traumaattisten muistojen purkamiseen tarkoitettua niin sanottua EMDR-työskentelyä.

Potilaana tehtäväni on pysytellä yhteydessä traumaattiseen muistooni, kunnes mielikuva alkaa elää omaa elämäänsä.

Joskus mielikuvat muuttuvat hyvin uhkaaviksi: jos joku vihaamani ihminen ilmestyy mielikuvaani haluten silpoa ruumiini, minusta tuntuu siltä, kuin olisin pakotettu katsomaan pahimpia painajaisiani hereillä. Silloin on vaikeaa soveltaa terapeuttini ohjetta, jonka mukaan minun pitää antaa kaiken tapahtua.

”Vain kuolleen ruumiini yli”, vastaan mielessäni.

Olivatpa hyökkääjät sitten tyrannosaurus rexin, koiran tai lapsen hahmossa, yritin pitkään puolustaa itseäni niitä vastaan hakkaamalla, polttamalla ja silpomalla. Annoin vapaat kädet omalle väkivallalleni, mutta en antanut itselleni tapahtua mitään. Asenteeni oli se, että alistuminen mielikuvissa on alistumista elämässä.

Rajattomasta murhanhimostani huolimatta en koskaan saanut hyökkääviä hirviöitä hengiltä. Ne syntyivät yhä uudelleen ja yhä vahvempina. Olin uupunut ja voimaton, enkä enää tiennyt, mitä tehdä. Yhdessä mielikuvassa eräs lapsuuteni kiusaaja halusi syödä minut, ja ajattelin, että what the hell, tee minulle mitä haluat, saatana.

Se kusipää maiskutteli minut suuhunsa kuin maksalaatikon, minkä seurauksena jouduin paloiteltuna hänen ruumiinsa sisään. En osannut enää varmuudella sanoa, mikä osa tässä symbioosissa oli minua, mikä kiusaajaa.

Yhtäkkiä kammottava hybridi, joksi olin muuttunut, oksensi. Totesin, että se, joka ennen olin, oli nyt edessäni haisevana oraaliulosteena. Se, joka ennen oli kiusaaja, olinkin minä.

Silloin ymmärsin, ettei kiusaaja koskaan ollutkaan mikään muukalainen, vaan osa minua. Koska hyljeksin sitä kaikella voimallani, sen oli päästävä takaisin kehooni ja alistettava minut täysin. Ei lastakaan voi sysätä ulos kodistaan ja kuvitella, ettei se pyrkisi takaisin sisään. Mitä muutakaan se voisi tehdä!

On toki väkivaltaista, että lapsi, joka joskus olin, joutui kokemaan jotain niin kauheaa, että sen oli pakko eristää osa itsestään ulos ruumiistaan. Itsensä eheyttäminen ei kuitenkaan ole yhtään sen kivuttomampi tapahtuma.

Itsensä tunteminen kokonaan edellyttää ahdistaviin muukalaisiin tutustumista. Vaikka ne olisivat kuinka uhkaavia, niiden mielitekoihin suostumalla saattaa saavuttaa jotain ylivoimaisen arvokasta: kun sallii vihamiehen osaksi itseään, se ei enää pysty satuttamaan.

Ruusu Haarla

  • 14.11.2013