Ruusu Haarla kirjoittaa viimeisessä Voima-kolumnissaan lipevistä verenimijöistä.

Kirjoitin viime syksynä huomionkipeistä ihmisistä kolumnin, jossa asetuin heidän puolelleen. Nyt asetun heitä vastaan. Olen nimittäin alkanut löytää itseni keskustelemasta mitä ihmeellisimpien sosiaalisten vampyyrien kanssa. Vaikka olen tietoisesti ottanut asiakseni vältellä sellaisia ihmisiä, vaikuttaa siltä kuin vetäisin heitä puoleeni magneetin lailla.

Hiljattain istuin baarissa, kun eräs kuvataiteilija tuli esittäytymään. Hän päivitteli ensin nimeäni ja teki sitten hyvin selväksi tietävänsä, ”kuka olen”. Yliampuva imartelu ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta, koska hän ei katsonut tärkeäksi esittäytyä muille ihmisille pöydässäni.

Hän alkoi muistella erään kolumnini vertauskuvan visuaalisuutta, jota hän kuvataiteilijana piti hyvänä asiana. Muut ihmiset pöydässä odottivat vaivaantuneina.

Viimein taitelija kysyi myös ystäväni nimeä. Kun ystäväni sanoi nimensä, taiteilija toisti sen nyökytellen samalla arvioivasti päätään. Ele aiheutti yleistä hämmennystä. Taiteilija oli hetken hiljaa, kunnes sanoi ystävälleni hyvin vilpittömällä äänellä: ”Niin sä oot jotain vanhempaa sukupolvea?”

Vaikuttaakin siltä, että vampyyrit saavat mielihyvää hämmennyksestä, joka syntyy, kun kuulija joutuu pohtimaan, pilkataanko häntä vai ei. Tehokkaimmin vaikutuksen saa aikaiseksi niin, että vampyyri vuoroin kehuu, vuoroin loukkaa, ja sekoittaa kahden päinvastaisen viestin sävyjä keskenään.

Kun kaikki muut olivat paenneet pöydästämme, kuvataiteilija suoritti aivan erityisen kaksoisviestinnän taidonnäytteen: ”Tiedätkö Ruusu, mä olen aina ihaillut sun kolumneja (kehu) siitä, että ne on niin itsekkäitä (loukkaus). Ei vaan, ei itsekkäitä, vaan (kehu?)…” Taiteilija siristi silmiään hakiessaan oikeaa sanaa: ”Itsekeskeisiä (loukkaus)!”

Oudointa tilanteessa oli se, että en kuunnellut häntä kehujen toivossa, vaan velvollisuudentunteesta. Vaikka hän puhui minusta, oli oikeastaan kyse hänestä. Hänellä oli tarve puhua minusta.

Käytös, jossa vallantunne saadaan hämmentämällä toista ihmistä puhumalla hänen ominaisuuksistaan ja saamalla hänet tuntemaan vuoroin ylpeyttä ja vuoroin häpeää, on narsistista.

Narsistista ihmistä ei voi voittaa, koska hän ei laita itseään likoon lainkaan. Vaikka hän haukkuisi itseään, hän saa senkin kuulostamaan vahvuudelta.

Minua raivostutti, että taiteilija saattoi jokaisessa sivulauseessa loukata muita mutta ei jäänyt siitä kiinni, jolloin siihen olisi voinut reagoida. Tämäntyyppisten ihmisten tapauksessa on kuitenkin parasta vain paeta nolosti paikalta ja antaa öykkärin voittaa.

Ihminen, joka ei paljasta todellisia kasvojaan, on aina voittamaton.

Olen kirjoittanut kolumnia Voimaan vuodesta 2009 ja tullut paljastaneeksi paljonkin noloja asioita itsestäni. Ihmiset, jotka ovat saaneet iloa irti avoimesta itsekeskeisyydestäni, saattavat tulla nyt surullisiksi, sillä tämä on viimeinen kolumnini. Annan heille kuitenkin toivonkipinän: tulen varmasti jatkamaan kirjoittamista muissa muodoissa.

Ruusu Haarla