Yhdysvaltalaisen Paolo Bacigalupin teos on scifiä niukkuuden maailmasta.
Scifikirjailija Paolo Bacigalupin moninkertaisesti palkittu esikoisromaani The Windup Girl kuvaa elämää ympäristökatastrofien ja resurssien niukkuuden runtelemassa maailmassa. Vuosilukua ei kerrota eikä siihen viitata muuten kuin lukemattomilla kuolleilla, menetetyillä lajeilla ja hämärillä muistikuvilla runsauden maailmasta.
Maailma ei ole entisensä. Öljytalous on romahtanut, ilmastonmuutos on edennyt, epidemiat ovat surmanneet miljoonia tai miljardeja, ja maailman eliörikkauden rippeitä näivertävät yhtäältä valloilleen päässeet keinotekoiset lajit ja toisaalta monokulttuurinen maatalous.
The Windup Girlin maailma ei ole staattinen, vaan taustalla kuuluu historiallisen aaltoliikkeen kohina. Ensimmäistä teollistumisen aikaa muistellaan myyttisenä Laajentumisena.
Energiavaurauden loppu ja ilmastonmuutos pakottivat maailman tuhoisaan Supistumisen aikaan. Energiantuhlauksen ”hävittämät etäisyydet” palasivat. Henkiin jääneet talouden mahdit uneksivat uudesta Laajentumisesta zeppeliinien ja purjelaivojen voimalla.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Thaimaahan, joka on linnoittautunut kohoavaa merta ja rajojen ulkopuolella vaanivia tauteja, vieraslajeja sekä suuryrityksiä ja niiden ”siemenorjuutta” vastaan.
Kuningaskunnan geenihakkerit kehittelevät lajikkeita, jotka ruokkisivat kansan ja pysyisivät askelen ulkopuolisten vaarojen edellä. Tieto kasvi- ja eläinlajeista on kultaakin kalliimpaa maailmassa, joka on menettänyt valtaosan eliökirjostaan.
Kirjan nimihenkilö Emiko on keinotekoisesti luotu ihminen, joka elää seksiorjuudessa. Hän ei nouse tärkeään asemaan henkilögalleriassa, vaan pääosassa ovat henkilöiden risteävät ja törmäävät kohtalot tapahtumien historiallisessa vyöryssä.
Kirjallisesti onnistuneinta The Windup Girlissä on resurssien niukkuuden arkisuuden kuvaus. Kirjassa ei puhuta ruuasta vaan kaloreista – viljelylajikeyhtiöiden agentit ovat ”kalorimiehiä”. Käyttöenergian sijaan puhutaan jouleista.
Kaikki keskittyy kalorien hankkimiseen työtä tekeville ihmisille ja eläimille, joissa kalorit muuntuvat joko työksi tai ruuaksi. Käyttöenergiaa saadaan jätteistä ja ruumiista tuotetusta metaanista, tarkkaan rajatusti käytetystä nesteytetystä kivihiilestä sekä valtavista megadonteista, keinotekoisesti luoduista ”energiaelefanteista”. Sähkötalous on näillä eväillä rajattua, joten energiaa säilötään lähinnä Bacigalupin kuvitteellisilla ”vääntöjousilla”.
Teknologian kehitys on edistynyt lyhytnäköisen voitontavoittelun tarkoituksiin, ja sen sosiaaliset ja ekologiset vaikutukset ovat karanneet käsistä.
Bacigalupi kuvaa tämän seurauksena syntynyttä fanaattista ja uskonnollista tieteenvastaisuutta. Tarinassa vilahtelee Suomi, jossa geenitutkijat vedettiin hirteen ja siemenpankit poltettiin.
Scifi mahdollistaa monenlaisia lukutapoja, mutta ne voi jakaa karkeasti kahteen. Kuviteltua maailmaa voidaan tarkastella spekulaationa sinänsä, toisenlaisten teknologioiden, yhteiskuntien, uskomusten ja erilaisten elämän ja tietoisuuden muotojen tutkailuna.
Maailmojen rakentamista voi kuitenkin lukea myös analogiana tai välineenä meille tuttujen asioiden tai oman ajan piilevien virtausten työstämiseen ja tarkasteluun uusista näkökulmista. Yhdelle kysymys ”onko se uskottavaa” on avainasemassa, toiselle vähämerkityksinen.
Scifitekstit eivät ole neutraaleja tällaisten kysymysten kannalta, vaikka teksti ei tulkintaansa sanelekaan. The Windup Girl on tässä hieman ristiriitainen.
Yhtäältä kirja onnistuu kuvaamaan niukkuuteen romahtanutta maailmaa ja avaamaan myös sitä, miten paljon näkymätöntä työtä käyttöenergia ja luonnonjärjestelmät tekevät nykymaailmassa. Siltä kannalta ei ole väliä, ovatko energiaelefantit ja vääntöjouset uskottavia.
Toisaalta Bacigalupi rakentaa mahdollista tulevaisuutta hyvinkin yksityiskohtaisesti tavalla, joka houkuttelee odottamaan uskottavuutta. Tältä kantilta kirja on välillä liian mielikuvituksellinen kuvaamansa maailman yleiseen henkeen nähden.
Tieteen lihallistamat mytologiset nagat vartioivat tulvapatoja, ja japanilaisten tehtaissa työskentelee kymmenkätisiä tiedottomia työläisiä.
Nimihenkilö Emiko on fantasiaelementeistä ongelmallisin. Hänet on luotu ennen kaikkea kerronnalliseksi välineeksi hätkähdyttämään ristiriitaisella seksuaalisuudellaan, kuvaamaan vallan ulottamista biologiselle tasolle sekä kritisoimaan luonnollisuususkon ja vieraudenpelon teemoja.
Emiko on kuitenkin uskottavammin ”korkean science fictionin” asukki kuin osa tällaista nikottelevaa maailmaa.
Tieteellisestä näkökulmasta Bacigalupi lipuu myös häntä kuvatessaan hyvin yksinkertaiseen luonnon ja kasvatuksen vastakkainasetteluun ja sellaiseen kuvaan geeniteknologiasta, joka ei ole uskottava ihanteena tai uhkakuvana. Emikon vapaudenkaipuu jää myös hyvin ohueksi ja irtonaiseksi teemaksi.
Sen sijaan Bacigalupin tapa käsitellä uskoa henkiin ja kuolleiden läsnäoloon on mukaansatempaava. Saarretussa Thaimaassa henkiin ei uskota, vaan kaikki tietävät miljoonien kuolleiden olevan edelleen läsnä.
Kirjoittaja onnistuu tuomaan tämän tärkeän juonteen tarinaan niin, että lukijaa ei pakoteta tiettyyn luentaan.
Jos Bacigalupi olisi kuvannut maailmansa tieteelliset ja poliittiset piirteet yhtä taitavan säästeliäästi, kirjassa olisi ollut ainesta todelliseksi scifin klassikoksi.
Paolo Bacigalupi: The Windup Girl. Orbit Books 2009. 361 s.
Neljä tähteä.
Ville Lähde
