Jaakko Yli-Juonikkaan teos Vanhan merimiehen tarina kuvaa valtaa & uskottavuutta.

Kertominen on valtaa. Tarinat rakentavat identiteettejä ja yhteisöjä, ne pitävät yksilöitä hengissä. Ne luovat kansakuntia sekä poliittisia ja taloudellisia hankkeita. Ja ne erottavat, kylvävät riitaa ja pitkittävät vihoja.

Jaakko Yli-Juonikkaan romaani on saanut nimensä Samuel Taylor Coleridgen pitkästä runosta The Rime of the Ancient Mariner (1798). Siinä merimies pakottaa ohikulkijan kuuntelemaan tarinan merimatkasta, jolla hän ampui albatrossin ja tuotti teollaan huonoa onnea koko laivalle.

Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen tarina ei osoita tarinan lähdettä ja vallankäyttöä näin selvästi. Kerronta hajautuu. Tarinassa on Aarno-isä, Niina-äiti ja vaikeasti vammainen teinitytär Annika. Tarina perheen yhtenäisyydestä rakentuu Annikan varaan, jolle fasilitointi, hänen kirjoittamisensa avustaminen kädestä pitäen, on antanut äänen. Hänen eristäytyneisyytensä on rikkoutunut, hän on kommunikoiva perheenjäsen.

Vanhan merimiehen tarina on pieni kirja. Se käsittelee tarinan, vallan ja uskottavuuden kysymyksiä herkästi ja arkisesti ja luo metatasoa vaivihkaa. Yli-Juonikkaan maineikkaan Neuromaanin (2012) rakenteen analysoinnista on muodostunut kirjallisen väen hupia. Omassa mittakaavassaan häilyvä ja pelottava Vanhan merimiehen tarina on myös täynnä mahdollisia ratkaisuja mahdollisiin kysymyksiin.

Annika on verbaalisesti taitava. Hän melkein saa kustantajan runokirjalleen, tarinan albatrossille, mutta kustantaja ei lopulta halua ottaa kiistanalaisen fasilitoinnin avulla kirjoitettua teosta julkaistavakseen.

”On musta aivan päivänselvää, että sinä vilpittömästi uskot Annikan kirjoittavan itse”, sanoo kustantamon edustaja Niinalle. Niinan varmuus rapisee. Ehkä vanhemmat ovat sepittäneet Annikan persoonan itselleen suojaksi siltä tosiseikalta, että heidän ainoa lapsensa on täydellisen luoksepääsemätön olento.

Perhe lamaantuu, kun luottamusta kommunikaatioon koetellaan. Lopulta Annikan pelastukseksi tarkoitettu leikkaus menee pieleen, eikä Annika saakaan kättään liikutettua kirjoittaakseen itse viestejä. Perhe haaksirikkoutuu. Haasteellinen arki muuttuu raadolliseksi, alkoholilla lohduttautuva Aarno masentuu, Niina muuttuu vihamieliseksi miestään kohtaan ja menettää uskonsa Annikan kommunikaatiokykyyn ja Annikaan itseensä.

Kenties vanhemmat kertovat toisilleen hajottavia tarinoita Annikan välityksellä. ”Jos sulla on oikeus väittää että mä keksin näitä armomurhajuttuja ja lavastan ne Annikan ideoiksi, niin yhtä lailla kai mäkin voin otaksua että noi kylvetysjutut ja insestijutut on sun oman pään tuotetta”, riitelee Aarno Niinan kanssa.

Lukijalla on kuitenkin Annikan kerronta. Liikkumattomaan mykkyyteen tuomittu Annika on kirjan tietoisuus: ”Äiti ei usko, että isä on kirjoittanut ne viestit, joissa minä ilmaisen haluni nukkua pois. Ja nyt äiti on alkanut epäillä kaikkia kirjoituksiani. Myös niitä, joita hän on ollut itse fasilitoimassa. (…) Erityisen irvokkaan muodon suggestio saa niissä kirjoituksissa, joissa minä muka kerron ikäviä asioita isästä.”

”Olemassaolon perimmäinen mitättömyys ei voi säilyä kirjoitetuissa kuvauksissa”, Annika pohtii.

Tarina onkin hänen. Hän on keksinyt paikallislehden järjestämässä kilpailussa jäävuorelle nimen ja haaveilee omaelämäkerran kirjoittamisesta, vaikka ”moniulotteisintakin henkilöhahmoa raskauttaa pohjimmiltaan sama tyhjyys ja ankeus kuin todellisia ihmisiä”.

Jäävuorimotiivi tuo kerronnan risteymään. Coleridgen runossa jäävuoret ovat luonnonvoimien halkeileva ja räsähtelevä helvetti. Annika pääsee kajakkiretkelle jäävuoren sisään. Jäävuoren ääni hallitsee kokemusta:

”Mutta vasta, kun kajakin kiepauttaa ylösalaisin, ja kuuntelee ääntä muutaman sekunnin vedenpinnan alla, siitä saa oikean käsityksen. Aika ajoin tämä huumaava sfäärien musiikki lyö laidalta jopa ryhävalaiden laulun.”

Annikan tarina päättyy seremonialliseen tarinaan hautaamisesta kekäle suussa. Miksi kertoa niin? Annikako niin puhui?

Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina. Otava 2014. 188 s. Viisi tähteä.

Maaria Pääjärvi