Pjotr Kropotkinin kirjoitukset eivät käännytä skeptikkoa oikopäätä anarkismiin.

Kun jokin menetelmä ei toimi, täysjärkinen ihminen vaihtaa sen toiseen. Kun ihminen ajetaan epätoivoiseen tilanteeseen, on tämä valmis epätoivoiseenkin vastarintaan. Tämä on logiikka, johon Pjotr Aleksejevits Kropotkin (1842–1921) perusti uskonsa vallankumoukseen ja anarkistisen yhteiskuntajärjestyksen toteutumiseen.

Kapinahenki (Savukeidas 2009) esittelee Kropotkinin anarkiakäsityksen lähtökohdat. Tieteellistä uraa tehnyt ja Darwinin kehitysopista vakuuttunut Kropotkin lupailee anarkismilleen luonnontieteellisia perusteluita, mutta argumentaation perustana on pikemminkin kapitalismin ja valtion historiallinen kritiikki.

Kropotkinille aikansa eurooppalainen valtio on yksinvaltiuden ja orjuuden suora jatkaja. Kuningasvalta on vain korvautunut valtion suojelemalla rahan diktatuurilla. Tuotantovälineiden omistusoikeus tarjoaa porvaristolle kuristusotteen työläisistä, jotka ovat pakotettuja myymään työpanoksensa polkuhintaan.

Tämä pääoman kritiikki on sosialismin peruskauraa, johon Kapinahenki ei tuo mitään mullistavaa uutuutta. Sen sijaan tehdessään pesäeron valtiokommunismiin ja määritellessään anarkismille oman äärimmäisen linjansa Kropotkin tarjoaa hätkähdyttävän näkökulman valtioajattelun itsestäänselvyyksiin.

Kropotkin ei näe mitään muotoa, jolla vallan keskittäminen – tapahtui se sitten monarkismin, parlamentarismin tai bolsevistisen diktatuurin nimissä – voisi palvella enemmistön etua. Tuloksena on kaikissa tapauksissa se, että yhteiskuntarakenne ajaa vähemmistön käyttämään enemmistöä hyväksi.

Jos korrektisti ajattelee, että kansanedustajisto on virassaan äänestäjiä varten, on poliittisten päätösten ostaminen vaalirahalla pyhäinhäväistys. Jos taas ajattelee Kropotkinin tapaan, että hallitusvalta on vain kansainvallan illuusio ja tarkoitettu suojelemaan eliitin etua, on korruptio edustuksellisen demokratian itsestään selvä, rakenteellinen ominaisuus.

Kropotkinin usko anarkismiin kulminoituu siihen, että kun oikeat ulkoiset edellytykset toteutuvat, yhteistyö ja solidaarisuus syrjäyttävät kilpailun ja itsekkyyden.

On kyseenalaista, ovatko Kropotkinin kuvaamat olosuhteet mahdollisia an sich. On vielä vaikeampi kuvitella sellaista valaistunutta vallankumousta, joka tarjoaisi käytännön tien anarkismin edellyttämään valtatyhjiöön.

Ajatuksella valtatyhjiöstä on kuitenkin mukava leikitellä: jospa se paljastuisi itseään ylläpitäväksi voimaksi. Kropotkinin unelma on niin kaukana tunnetusta todellisuudesta, ettei sitä voi tyrmätä täysin ihmisluonnon raadollisuudesta vakuuttuneenakaan.

Pjotr Kropotkin: Kapinahenki. Kirjoituksia anarkismista. Toimittanut & suomentanut: Juha Kulmala. Savukeidas 2009. 351 s. Kolme anarkismi-a:ta.

Tapani Möttönen