Miten karhea, rokonarpinen, oikea mies voi olla ruotsalainen näyttelijänpelle? Fani arvioi Michael Nyqvstin esikoiskirjan.
Michael Nyqvist on näytellyt lukuisissa elokuvissa muun muassa Kimpassa (2000), Niin kuin taivaassa (2004) ja Millenium-trilogiassa (2009).
Hyvillä näyttelijöillä on taito naurattaa ja itkettää, onhan heidän työnsä todellisuuden manipulaatiota. Siksi ei ole kummallista, että näyttelijät kirjoittavat. Usein he kirjoittavat itsestään tai kuvitteellisesta minästään. Näin on tehnyt myös Nyqvist esikoiskirjassaan Päivää, isä.
Akademibokhandel haastatteli Nyqvistiä kirjan julkaisemisen aikoihin. Hän kertoi kirjan käsittelevän ”sitä omituista tunnetta, että ei tiedä mistä on tullut. Sitä on junassa ilman paikkalippua, eikä tiedä mihin pitäisi istua.”
Kun Mickeltä kysytään kirjan tyylistä, hän siteeraa lempikirjailijaansa Walt Whitmania: ”Jag vittnar och väntar-.”
Tätä ette ehkä ole vielä kuulleetkaan turvallisuusnarkomaaneista naapureistamme:
”Ajamme isolla Ford Fairlanella kohti tuntureita”, Nyqvist kirjoittaa. ”Meillä on pepitaruudulliset kypärät. Hammarlund-kypärät. Metsästä voi milloin tahansa loikata hirvi. Silloin täytyy olla valmiina.”
Ruotsalaisilla on kypärät autossa. Oj stackars. Meillä Suomessa vanhemmat osaavat antaa lapsilleen mehevän maaperän. Ruotsalaisia itkettää, kun he kertovat kuinka iskä tai äiskä siemaili salaa portviiniä.
Nyqvistilläkin on mielipide ruotsalaisuudesta. ”Vain ruotsalaiset nauravat ennen kuin on tapahtunut mitään hauskaa.”
Kirjassaan Nyqvist kertoo yhtä paljon näyttelijyydestään kuin juurettomuudestaankin.
Kaikki lapset luulevat joskus, että ovat tulleet jostain toisesta perheestä, mutta jotkut on ihan oikeasti adoptoitu, niin kuin Nyqvist. Ottoäiti kertoo, että poika tuli uuteen perheeseensä aivan alasti, mukanaan vain tyhjä ketsuppipullo, hänen ainoa lelunsa.
Kun Nyqvist lähtee etsimään biologisia vanhempiaan, tunteiden myllerrystä ja maanisuutta on vaikea ymmärtää. Mitä hän toivoo löytävänsä? Vanhemman, joka ei ole häntä halunnut? Toisen vanhemman, joka ei ole koskaan ottanut lapsestaan selvää?
Ulkopuolisuuden tunne antaa Nyqvistille kyvyn tarkkailla ruotsalaisuutta avoimesti. Kun Micken italialainen isä, menestynyt apteekkari, tulee Tukholmaan tapaamaan aikuista poikaansa, hän sanoo: ”Ruotsi on rasistinen maa. En olisi ikinä pystynyt asumaan täällä.”
Mutta asiaan: miksi Micke on niin ihana?
Micken miehisyys ei siitä murru, jos hän vähän avautuukin. Micke tietää, missä menevät avautumisen rajat, hän ei sorru itsesääliin. Micke on aktiivinen. Micke tykkää aikuisista naisista. Mickellä on jalat maassa. Micke on naimisissa. Micke on sanonut ei Michelle Pfeifferille. Micke ei pelkää homoja. Micke osaa lyödä, mutta valitsee olla lyömättä.
Kun täydellinen nainen on yhtä aikaa madonna, huora ja äiti, niin Micke on isä, playboy ja jeesus. Jotkut ruotsalaiset miehet ovat liian ruotsalaisia, liian kauniita ja herkkiä miehiksi. Heidän vierellään tuntee itsensä saastaiseksi noita-akaksi. Mutta ei Micken vierellä, ei ikinä Micken.
Nyqvistille näyttelemisen ilo kumpuaa siitä, että saa hetkeksi unohtaa kaiken mikä liittyy todellisuuteen.
”Olo on esityksen jäljiltä tyhjä ja alakuloinen. Nolostunut ja haavoittuva. Olen esitellyt takamustani ventovieraille ja nauttinut siitä. Sellainen nautinto hävettää.”
Kirja menee yhtä liukkaasti alas kuin pullo punaviiniä ja keskinkertaisen suklaarasian parhaimmat palat. Lukemisen jälkeen tuntuu, että olen parantunut kaistapäisestä ihastuksestani. Seuraavan kerran kun Micke kävelee vastaan Södermalmilla, en mene lukkoon vaan sanon että Tjänare, hälsa farsan!
Michael Nyqvist: Päivää, isä. Avain 2010. 202 s.
Anu Takalo
