Pahuuden, uhriuden tai sankaruuden vertauskuvia vai ihan vaan ihmisiä?

Richard Rieserin kirja Mustat lasit osoittaa kuinka käsityksemme vammaisuudesta elää myös suhteessa siihen, miten vammaisuutta on kuvattu elokuvissa ja televisiodraamoissa.

Vammaisuus näyttäytyy yleensä esimerkiksi patoutuneen pahuuden, viattoman uhriuden tai eksistentiaalisen sankaruuden vertauskuvana. Näin vahvasti värittynyt mediakuva ei voi olla vaikuttamatta käsitykseemme vammaisuuden tuottamasta arjen toiseudesta.

Rieser löytää voimauttavia esimerkkejä siitä, kuinka vammaisuuden toiseus normalisoituu ilman, että se tulee yli-inhimillisin voimin voitetuksi.
Tällaisia elokuvia ovat muun muassa Fred Zinnemanin Miehet (1950), Oliver Stonen Syntynyt 4. heinäkuuta (1989), Julie Taymorin Frida (2002) ja – ehkä hieman yllättäen – Andrew Adamsonin ja Vicky Jensonin lasten animaatio Shrek (2001).

Ehkä vielä tähdellisempiä ovat esimerkit, joissa vammaisuus näyttäytyy normaalina yksilön ominaisuutena ilman että siihen liittyy joku erityinen juonellinen syy. Tällaisia ovat esimerkiksi Mike Newellin Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994) -elokuvan päähenkilön kuuro veli tai Teho-osasto-tv-sarjan kainalosauvaa pysyvästi käyttävä ylilääkäri.

Jussi Karjalainen on kirjoittanut teokseen vammaisuutta suomalaisessa elokuvassa käsittelevän lisäartikkelin. Kiinnostavimpana esimerkkinä nousee esiin Aleksi Salmenperän Miehen työ (2007), jossa down-syndroomasta kärsivän sivuhenkilön vanhemmat ovat ymmärtäneet tyttärensä seksuaaliset tarpeet ja sen, kuinka vaikea tämän on löytää itselleen kumppania.

Ajatus miesprostituoidun palvelujen hankkimisesta menee kerralla useamman tabun äärelle, mutta kertoo kunnioittavaan sävyyn vammaisuudesta jotain sellaista, mitä elokuvissa yleensä ei näe. Ja samalla jotain sellaista mitä emme ole tottuneet pohtimaan.

Richard Rieser: Mustat Lasit. Vammaisuus valkokankaalla ja elokuvissa. Into Kustannus & Kynnys ry 2011. 183 s.

Tuomas Rantanen