Anu Silfverberg paljastaa tarkasti & viisaasti keskiluokan vauvamaisen itsekkyyden.
Olen aina pitänyt Anu Silfverbergin kolumneista. Ennen kaikkea olen aina pitänyt siitä, että niistä puuttuu kaikkinainen julistavuus: ihmiselämän itsestäänselvyyksistä ja sokeista pisteistä voi kirjoittaa viiltävän tarkasti ilman omahyväistä osoittelua.
Siksi on hauska huomata, että nyt kokoelmaan Luonto pakastimessa kootut kolumnit toimivat vielä paremmin esseemittaan jatkettuina. Silfverbergin vahvuus, yksityisen ja yleisen pakoton yhteensovittaminen, pääsee entistä paremmin oikeuksiinsa.
Vai mikä olisi parempi kiteytys modernista itsekkyydestä kuin kaupunginvaltuutettu jankkaamassa ”lasten pikkuruisista hiilijalanjäljistä” argumenttina koulujen kasvisruokapäivää vastaan?
Luonto pakastimessa käsittelee tunteita, väittää takakansi. Kirja muodostuu kuitenkin enemmän kuvaukseksi siitä, mitä ihminen tekee kun on tunteet. Paino on asioiden kieltämisessä, siinä mielettömässä määrässä itsepetosta, johon ihmiset ovat valmiita suojellakseen oikeutusta elämäntapaansa.
Agendalla ovat muun muassa eläinten oikeudet, rasismi ja seksismi, pelottavien punaviherlesbojen lempiaiheet. Silfverbergin ansiona on tarttua suoraviivaisesti niin sanottuun vastapuolen logiikkaan ja purkaa se niihin järjenvastaisuuksiin, joista kansallisuho, poliittinen mitäänsanomattomuus sekä etniset ja seksuaaliset ennakkoluulot lopulta rakentuvat.
Otetaan poliittinen mitäänsanomattomuus, seuraus siitä, että ammattipoliitikon pitää nykypäivänä olla ennemminkin miellyttävä kuin rehellinen. SDP:n puoluesihteeri Mikael Jungerin näkemys, että ”poliitikkoja ei pitäisi valita heidän mielipiteittensä vuoksi”, on järkyttävä. Se, että Silfverberg oivaltaa tämän järkyttävyyden, on rohkaisevaa.
Silfverbergin taidolla valitsemat anekdootit paljastavat näyttävästi, miten keskiluokan vauvamainen itsekkyys, ad hoc -marttyyriudella pönkitetty hedonismi ja ”Sarasvuon ja Himasen ja Bob Helsingin Suomi” rakentuvat kuin yhteisestä sopimuksesta pää perseeseen -mentaliteetin varaan.
Luonto pakastimessa ei olekaan loistava kirja vain siksi, että Silfverberg tietää miten kirjoittaa. Silfverberg tietää ennen kaikkea mistä kirjoittaa. Meitä ympäröivät itse rakentamamme järjettömyydet, ja nämä paljastavat järjettömyytensä parhaiten itse.
Suomen pitäisi olla maailman paras maa, jossa ei esimerkiksi ”tarvita lobbauksen pelisääntöjä”, kuten EK:n Fagernäs paljastaa. Korruption ja kasvavan yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden Suomessa kyseinen sitaatti on itsessään kaikki tarvittava: case closed.
Silfverbergin keskustelukumppanikseen valitsemat poliitikot, kirjailijat, ateistit ja uskonmiehet, uutiset ja mainokset kertovat kirjailijan rikkaasta psykologisesta älystä ja kyvystä katsoa normaalin läpi suoraan taustalla leviävään rumuuteen. Tämä jos mikä on kaunista.
Anu Silfverberg: Luonto Pakastimessa. Teos 2011. 277 s.
Tapani Möttönen
