Kanervan äänen tulette vielä kuulemaan.
Laulaja-lauluntekijä Kanervan ensimmäiset kuulijat eivät ymmärtäneet kuulemastaan mitään.
”Mä hippeilin joskus kolmisen vuotta sitten syksyn New Yorkissa. Olin jo sitä ennen ajatellut, että haluaisin kokeilla musiikin tekemistä. Oli kuitenkin helvetin kuumottava ajatus lähteä Helsingissä johonkin open mike -iltaan.”
Helsingissä paikat olivat liian tuttuja ja kavereissa paljon muusikoita. New Yorkissa pääsi aloittamaan tyhjältä pöydältä.
”Kävin siellä sitten klubeilla soittamassa biisejäni suomeksi. Oli mahtavaa, kun syntyi tilanteita, että mua kuunneltiin ihan hipihiljaa ja palautteesta tajusin, kuinka tunne on välittynyt vaikka kukaan ei ymmärtänyt sanoja.”
Kun Kanerva palasi Suomeen, hän perusti bändin.
Nyt Kanervan nimeen on alkanut törmätä tämän tästä. Hän kiertää lavoja sekä Sähköpoikabändi-bändinsä kanssa että yksin. Kevään suurin keikka oli Anna Järvisen lämmittelijänä toukokuussa. Hiljattain ilmestyi omakustanne-ep Herra Heinäkuu. Hieman metallinen, varmana ja kuitenkin pehmeänä soiva ääni jää mieleen.
”Mulla ei oo vielä levy-yhtiötä eikä tuottajaa. Tuottaja olis tarpeellinen. Oon aika laiska, ja olis hyvä kun joku vähän pakottais. Ja jolle jäisin kiinni jutuista, joita en itse lauluissani näe.”
Levy-yhtiö, keikkoja, ihmisiä, joille laulaa, listaa Kanerva tavoitteitaan. Ei mitään mahdottoman suurta, mutta että laulamalla voisi maksaa vuokran.
”Ja sitten se, että lauluissa olisin suorempi ja rohkeampi. Etten kuvailis vaan jotain säätä ja pilviä ja tuntemuksia iholla.”
Kanerva haaveilee myös kirjoittamisesta. Käsikirjoittajaa hänestä ei ehkä kuitenkaan tule, vaikka juuri sitä alaa hän on opiskellut ammattikorkeakoulussa.
”Tajusin jo Stadiassa, että jos mun kahdesta hyvin vaikeasta asiasta pitää valita, niin kyllä se on musiikki, koska se on mulle tärkeämpi. Oon siinä myös paljon parempi kuin käsikirjoittajana.”
Kanerva täyttää ensi vuonna kolmekymmentä.
”Tämä on vähän epäseksikäs ikä tulla musiikkibisnekseen”, hän sanoo. ”Ehkä mun pitäis levittää väärää tietoa. Yleensä ihmiset aloittaa nuorempina.”
Tyhjästä hän ei ole kuitenkaan musiikin pariin tullut.
”Isä on oopperalaulaja ja äiti näyttelijä. Oon laulanut isän kanssa pienestä asti, ja kymmenen vuotta oopperan lapsikuorossa. Soitin jo lapsena viulua ja seitsemäntoistavuotiaana vaihdoin sitten kitaraan.”
Siitä saakka kitara on ollut hänelle tärkeä terapiasoitin. Kuitenkin vasta New Yorkissa suhteesta tuli julkinen.
”Nyt se sieltä ostettu kitara on alennettu ö-luokkaan ja lojuu treeni-kämpällä.”
Uran alun instrumentti ei herätä omistajassaan edes nostalgiaa.
”Siinä ei edes ole mitään Nykistä tuotu kitara -romantiikkaa, kolhuja tai jotain. Se on vaan tosi ankee. Mut mä en kyl ymmärrä kitaroista oikein mitään. En oo hifistelijä. On muitakin tapoja käyttää vaikka kaksi tonnia ku kitarat.”
Kanerva: Herra Heinäkuu, http://soundcloud.com/kanerva
Elsi Hyttinen
