Kurjuus & siipiveikot myyvät vaikeina aikoina.
Näin enkelin. Olinhan kuullut, että ihmeitä tapahtuu. Me ihmiset emme vain paatuneisuuttamme huomaa niitä. Se istui kaupan hyllyllä ja siihen oli teipattu hintalappu, 8,20e. Enkelimuistelmat, kirjallisuuden uusi lajityyppi, oli rantautunut Suomeen.
Tämä kirjallinen entrée on ollut yhtä aikaa huomaamaton ja näyttävä. Mikä olisikaan sopivampaa, kun kyse on olioista, joita voi vain väittää nähneensä ja jotka yleensä pysyttelevät näkymättömissä.
Eräs enkelikirja killuu kirjakauppaketjun myyntilistan ykkösenä Suomalaisessa Kirjakaupassa. Availen sivuja.
”Suurin osa lapsista kiiruhti koulusta suoraan kotiin, mutta minusta oli mukava kävellä kotiin kaikessa rauhassa ja leikkiä enkeleiden kanssa.”
Mitä tämä on? Huumoria? Kriitikoiden kirjatutkaimen katvealueella kykkivää fantastista kuraa?
Lukiessani eteenpäin Lorna Byrnen kirjaa Enkeleitä hiuksissani tajuan, että kyseessä ei ole jälkijättöinen psykedelian muoto, jossa eläköityneet pitkätukat kuvailevat trippejään. Siitä huolimatta, että Byrnen kirjan jatko-osan nimi on peräisin hard rock -klassikosta: Stairways to Heaven.
Nämä enkelit ovat selvin päin havaittuja. Ne ovat nyt muodissa. Jotain tästä oli aavisteltavissa, kun amerikkalainen kirjailija Danielle Trussoni julkaisi muistelmansa vuonna 2006 ja kertoi kiinnostuksestaan enkeleihin. Trussoni julkaisi myöhemmin paranormaalin romanssin nimeltä Enkelioppi , joka julkaistiin Tammen suomennoksena vuosi sitten.
Lorna Byrnen todellisten non-fiction-enkeleiden lisäksi meillä on siis kuviteltuja siipiveikkoja. Tietenkin myös akateemikot ovat hypänneet mukaan enkelibuumiin: siitä on esimerkkinä Joan Raymondin tutkielma Milton’s Angels (2010) enkeleiden ja politiikan yhtäläisyyksistä.
Tietysti enkelin läsnäoloa kirjallisuudessa voi lukea tahallaan väärin, eräänlaisena esimerkkinä postmodernista rajatilaisuudesta. Koska ei jakseta odottaa taivasta, tuodaan sitä vähän maan päälle makusteltavaksi. Siis esikatselu ennen tulostusta.
Kun huonon maun raja ylittyy, voivat seuraukset olla yllättävän maukkaita. Enkelin ilmaantuminen nyt on kiinnostavaa, sillä oletus on, että kirjallisuus heijastelee aikaansa. Enkeli-ilmiö tuntui saavan alkunsa Briteissä vuoden 2008 tienoilla, kun uutiset lamasta kiirivät paikasta toiseen. Koska yhteiskunta ja talouselämä olivat hylänneet kansalaiset, huolenpito ulkoistettiin enkeleille.
Jos tapoihin ei enää kuulu Raamatun lukeminen, niin enkelin lukeminen ainakin kuuluu. Tulee tunne, että joku seuraa tekemisiäni. Joku välittää.
Jos hyvinvointi ei enää kuulu valtion asioihin, sossutädit ja opettajat muistuttavat vampyyrejä ja maailma on muutenkin täynnä irvistäviä bisnespiruja, on lohdullista huomata kuten Lorna Byrne:
”Miksi sitä tahtoisikaan palata takaisin ihmisruumiiseen, kun on kokenut miltä tuntuu olla vailla kipua.”
Enkeligenreen on sisäänkirjoitettu ajatus, jonka mukaan köyhän ainoa lohtu on kuvitella ympärilleen lauma hänestä loputtoman kiinnostuneita henkiolentoja. Näitä enkelimuistelmia voi myös lukea kevytversioina kirkon sanomasta.
Jos kirkko ja Raamattu ovat tiukkapipoisuudessaan ahdistavan alttiita perversioille, enkelit puolestaan ovat aukottoman hyviä. Kirjan ostajalle ei tule sosiaalisia sitoumuksia, toisin kuin sille joka päättää liittyä helluntaiseurakunnan riveihin.
Yleensä enkelitarinoiden keskushahmo on avuton lapsi. Tämä osoittaa, että enkeligenre on kurjuuskirjallisuuden alalaji. Erona on, että enkelimuistelmissa kipua lieventää enkeli, kun kurjuusmuistelmissa kärsivän lapsen kipua ei lievennä mikään. Paitsi ehkä itse muisteleminen.
Laji, josta kustantajat käyttävät nimitystä misery memoir, on ollut yksi pop-kirjallisuuden näkyviä virtauksia viime aikoina. Kyseessä on brittiläisen kustannusalan ja kriitikoiden tarkoituksellisen osoitteleva ilmaus.
Kirjakaupassa puhutaan inspiroivista tarinoista. Kansiteksteissä kivuliaat salaisuudet paljastuvat ja inspiraatiokirjallisuuden lukija tulee syvästi liikutetuksi.
Eräs tärkeä genren tunnistin itkeviä lapsia sisältävien kansikuvien ohella on alaotsikko. Kirjan nimi on aina äärimmäisen kurja, kuten Marianne Käckon Tapa minut, äiti!
Mutta sitä seuraa kuin hai laivaa aina alaotsikko. Käckön kirjan alaotsikko kuuluu: Äidin kertomus tytöstä joka kieltäytyi syömästä .
Otsikko viestii, että halumme urkkia pikkutytön anorektisia kamppailuja on oikeutettu, koska se on opettavaista. Koska ihmisillä on kyky empatiaan, me ikään kuin voimme todistaa itsellemme kurjuusmuistelmia lukemalla, että meillä on vielä jäljellä rippeet ihmisyydestä.
Pornonkin katselun voi oikeuttaa sillä, että se paljastaa meille tosiasioita ihmisen anatomiasta.
Kurjuusmuistelmat vetoavat suoraan tunteisiin, empatiaan ja haluun itkeä. Ero enkeligenreen on se, että lapsi ei ole enkelten, vaan usein hyväksikäyttäjien tai muuten pirullisten aikuisten ympäröimä.
Eräs viimeaikainen esimerkki on Felicia Feldtin aiheuttama kohu Ruotsissa. Hänen kirjansa on skandinaavinen versio kurjuusmuistelmasta.
Kuten Anna-Liisa Kauhanen totesi Helsingin Sanomissa, ruotsalaiset ovat viime aikoina saaneet lukea paljon omaelämäkerrallisia kirjoja, joissa aikuistuneet lapset kertovat kipeästä lapsuudestaan. Kipeä lapsuus on eräänlainen vähättelevä ilmaus, joka usein vaivoin peittää kurjuusmuistelmien mauttomuuden.
Päivittäistavarakaupan hyllyillä keikkuvat tositarinat kurjista lapsuuksista olivat alun perin amerikkalainen ilmiö, jonka markkinoinnin onnistumista Euroopassa epäiltiin.
Kaikki alkoi vuonna 1997, kun yhdysvaltalainen David Pelzer julkaisi muistelmansa. Pelzerin äiti juotti pojalleen ammoniakkia, pakotti nuolemaan kakkavaippoja ja lukitsi pojan iltaisin kellariin. Eräässä kohtauksessa äiti iskee keittiöveitsen poikansa rintaan. Lattialle valuva verikään ei saa kivisydämisen äidin otetta heltymään: Davidin on pakko jatkaa tiskaamista.
Pelzerin kirjan juoni kuvaa hyvin kurjuuskirjallisen kerronnan keinoja. Kauheuksia marssitetaan lukijoiden päiviteltäväksi toinen toisensa jälkeen. Niitä ei vesitetä turhilla selityksillä. Tärkeintä on shokeerata lukija kiinnostuneeksi. Lopuksi heitetään arvoitus: kuinka joku voi olla näin julma? Ja vielä lapselle?
Ratkaisematon, todellisempi kysymys kuitenkin luultavasti kuuluu: miksi me luemme David Pelzeriä ja muita lajityypin edustajia? Oppiaksemme vai halusta urkkia?
Naiset ovat genren vakiolukijoita, joidenkin mielestä odotetusti. Pelzerin kirjaa A Child Called It myytiin jatko-osineen Iso-Britanniassa alkuepäilyistä huolimatta noin 3,5 miljoonaa kappaletta. Sen ansiosta kurjuusmuistelmat ja niiden vanavedessä enkelimuistelmat ovat nyt joidenkin tyrmistykseksi kirjallinen teollisuudenhaara.
Raiskattuja ala-ikäisiä ja päähän potkittuja taaperoita on monien mielestä liiaksikin. Pelzerin saksannos Sie nannten mich ”Es” on poikinut teollisuusalan myös Saksassa. Bestsellereitä ovat vaikkapa Ulrike Dierkesin insestiä käsittelevä Schwestermutter: Ich bin ein Inzestkind sekä Mona Michaelsenin Flüsterkind.
Mediakulttuuria Duisburg-Essenissä tutkivan Jo Reichhertzin mukaan kyse on kulttuurista, jossa iloitaan, kun hirveät ja oudot asiat tapahtuvat sinulle – ei minulle.
Kurjuuskirjailijat ja enkelivisionäärit päätyvät usein iltapäivätelevision puheohjelmien keskustelijoiksi. He vahvistavat töistä palaavien katsojien tunnetta omasta normaaliudesta.
Kimmo Laakso