Runous on aktivismia paremman maailman puolesta, runoilija Nikky Finney sanoo.
Nikky Finney voitti viime vuonna Yhdysvaltain Finlandia-palkinnon, National Book Award for Poetry -tunnustuksen. Kiitospuheessaan hän rakensi pitkää linjaa afrikkalaisperäisistä orjista nykypäivään.
Orjat ovat ainoa ihmisryhmä, jolta lukutaito on joskus lainsäädännöllä evätty.
Ihmisoikeusaktivismi on kantanut pitkälle, kun musta runoilija ottaa vastaan maansa arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, presidentti on musta ja musta nainen on toiminut maan ulkoministerinä. Onko sadonkorjuun aika, Nikky Finney?
”Satoa on korjattu, mutta emme voi pettää itseämme ajattelemalla, että sato olisi runsas. Viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana jotkin lait ja asiat ovat muuttuneet. Mutta olen huomannut, että ihmisiä aletaan työntää taas syrjään. Uskonnolliset ryhmät ja oikeisto lähentyvät, ja viharikoksia tapahtuu taas ympäri Amerikkaa. Onkohan mikään muuttunut, vai onko meillä vaan niin lyhyt muisti?”
Finneyn runous perustuu muistamiselle. Historia ja ihmiset ovat voimakkaasti läsnä hänen säkeissään.
”Minua kiinnostaa pitkä muisti. Olen kasvanut lukemalla todistajien runoutta. Se nousee herkkyydestä, oman aseman näkemisestä ja sen vaikutuksen tajuamisesta”, Finney sanoo.
”Minua kiinnostavat ne perusasiat, joista ihmiset sata vuotta sitten haaveilivat: tasa-arvo ja ihmisoikeudet. Haluan tuoda niitä esiin, koska alamme unohtaa ne.”
Finneyn vanhemmat olivat mukana 1960-luvun kansalaisoikeusliikehdinnässä. Aktivismi ja poliittinen tietoisuus läpäisevät hänen puheensa.
”Kasvoin etelävaltioissa, afroamerikkalaisessa yhteisössä, joka taisteli tullakseen tasa-arvoiseksi muiden kanssa. Ei ollut sitä ylellisyyttä, että olisi voinut puhua ääneen tuuleen, aurinkoon, päivään. Muut sanelivat, mikä on oikein ja väärin, mikä reilua ja epäreilua.”
Runous on Finneylle aktivismin muoto. Hän puhuu esikuvastaan, kirjailija-aktivisti ja dokumentaristi Toni Cade Bambarasta, joka jätti vähän ennen kuolemaansa Finneylle arvoituksellisen viestin perinnöksi: ”Nikky, älä jätä näyttämöä narreille.”
Lauseesta tuli Finneyn palkitun Head Off & Split -kirjan motto.
”Toni halusi sanoa, että ei tarvitse arkailla astumista niihin paikkoihin, joissa asioista päätetään. Näyttämö voi olla oikeussali tai markkinapaikka, se voi olla politiikan areena. Älä jätä näitä paikkoja valehtelijoille, huijareille, juonittelijoille, pahantekijöille. Hyvyyteen uskovien täytyy astua esiin ja huikata vaikka, että hei, luen nyt runon. Näyttämöä ei saa jättää niille, jotka saavat meidät tappamaan toisemme. En voi sulkeutua työhuoneelleni ja vaieta.”
Aktivismi on Finneylle uskoa runouden merkitykseen.
”Uskon, että runoudella, kirjallisuudella ja taiteella on suuri merkitys siinä yhteiskunnassa, jota rakennamme päivittäin, ja siinä tulevaisuudessa, jonka haluamme rakentaa maan päälle, ja siinä kulttuurissa, jonka jätämme jälkeemme tulevien sukupolvien rakennusaineeksi.”
Elävän kulttuurin ajattelun välineenä ja omanatuntona runous pitää yllä yhteisöjen muistia.
Finney on tulossa Annikin runofestivaalille Tampereelle kesäkuun alussa. Sitä varten hän on ottanut hiljalleen selvää Suomesta:
”Luin, että Suomi oli ensimmäinen valtio maailmassa, joka antoi kaikille kansalaisille äänioikeuden ja oikeuden asettua ehdolle vaaleissa! Suomessa on hyvin demokraattinen lainsäädäntö. Mutta murskataanko sitä tämänhetkisellä vihankylvöllä?”
Finneyn mukaan taiteessa korostuu se, että lopultakin ihmisillä on yhteys keskenään, eroista huolimatta.
”Olen kasvanut tuhansien kilometrien päässä Suomesta, Etelä-Carolinassa, Atlantin rannikolla. Luin, että Atlantilta kulkeva Golf-virta lämmittää Suomea, niin että pohjoisessa on lämpimät kesät. Ajattelin, että vau, tämänhän takia minä olen menossa Suomeen! Atlantin merivirta on minun, afroamerikkalaisen, etelävaltioissa kasvaneen naisen yhteys Suomeen.”
Välittääkö runoilija jotain viestiä vaikkapa hyvyydestä tai ihmisten yhteydestä?
”Ei, pikemminkin yritän saada aikaan keskustelua – elämästä, ihmisyydestä, muistista. Haluan ylläpitää keskusteluja, jotka ovat välttämättömiä maapallon terveyden kannalta, vaikka ne olisivat vaikeita.”
Nyt Finney on alkanut kirjoittaa luonnosta.
”Elämmekö kohta maailmassa, jossa ei ole jääkarhuja tai sammakoita? Emmekö ymmärrä omaa yhteyttämme luontoon? Pienenä kuljin innoissani metsässä, mutta lapset eivät enää mene sinne. Yhteys katkeaa. Kun metsällä ei ole mitään vaikutusta ihmisiin, sen voi vain tuhota. Meistä on tullut ahneita, haluamme kaiken itsellemme. Ja sillä on suuria vaikutuksia maapalloon.”
Kuuntelevatko ihmiset, onko yleisöä helppo tavoittaa?
”On, hyvin helppoa! Joku kysyi joskus kenelle kirjoitan, mutta en koskaan mieti sitä kirjoittaessani. Kirjoitan suoraan ihmissydämelle. Jotkut ottavat runoni vastaan, toiset eivät. Ehkä tämä on vain ikuista optimismiani, mutta uskon, että ihmiset haluavat olla itseään parempia. Uskon, että se on mahdollista taiteen ja runouden kautta.”
Nikky Finney esiintyy Annikin runofestivaalilla Tampereella 9.6.
Maria Pääjärvi
